maanantai 2. kesäkuuta 2014

Pari sanaa Kiitollisuudesta

Eilen yhdessä Facebook ryhmässä, joka liittyi Henkisyyteen kyseltiin Kiitollisuudesta ja vastasin siihen jotain ympäripyöreää. Tänään tullessani töihin tajusin mitä minun olisi pitänyt vastata:

Olen kiitollinen siitä, että kävelen. Olen kiitollinen, että syön ja ulostan itse. Olen kiitollinen siitä millin tuhannesosasta, joka esti verta pääsemästä aivokuorelleni. Olen kiitollinen siitä, että pystyn puhumaan ja kirjoittamaan tämän. Olen kiitollinen siitä käsittämättömyydestä, että näin kävi.

Olen niiden harvalukuisen joukossa joille kävi näin, mutta silti olen elossa ja vammautumatta todella pahasti. Saan halata lapsiani, vaimoani ja sitä kolmatta lasta, joka syntyi kaiken tämän jälkeen. Tämä kolmas lapseni ei tule koskaan muistamaan sitä mitä isälle joskus kävi. Hänelle tämä on vain tarinaa, joka sattui joskus ennen häntä.

Olennaista tässä kaikessa on se sanaton käsittämättömyys. On ikäänkuin kiitollinen, mutta varsinaista kohdetta ei kuitenkaan ole. Sitä seisoo suu auki hoomoilasena siitä, että mitä oikeastaan tapahtui.

Tässä sitä edelleen ollaan.

Ilmeisesti.

2 kommenttia:

Heli kirjoitti...

Hienoa E, että selvisit. :)

Täällä taas lukemassa tekstejäsi. Koskettavaa. Ei munkaan mielestä tarvitse olla päälle liimaamassa kiitollisuutta. Itselläkin jo se, että on hengissä, riittää. Toki voihan sitä ihmetellä tätä maailmaa, miten hienosti se loppujen lopuksi toimii ja, millasia keksintöjä on esim. arkeamme helpottamassa. Elämä on ihmeellistä. Hyvää kesää sulle, E.

e kirjoitti...

Kiitollisuus nimenomaa on päälleliimattua jos sen yrittää väkisin laittaa johonkin osoitteeseen jos mitään varsinaista osoitetta ei ole :)