keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Matka omaan itseen kulkee Helvetin kautta

Joskus elämässä ihminen voi joutua suolle.

Suunta katoaa, yhteys ulkomaailmaan pätkii ja ennen kaikkea kantavaa maata ei ole. Tai se mikä hetken näyttää kantavalta sortuu kun sille laittaa koko painonsa. Vajoaa. Upottaa. Mikään ei kanna.

Suolle voi joutua menettämällä mm. työpaikkansa, omaisuutensa, parisuhteensa, lapsen sairastuttua vakavasti, lapsen kuoltua tai kaikki näistä ja kuitenkaan mikään sinällään ei vie suolle. Ulkoisesti voi olla ettei tapahdu mitään ja yhtäkkiä on suolla ja sieltä ei pääse pois.

Sieltä ei pääse ennenkuin se on kuljettu läpi. Matkan pituutta ei kerrota. Matkaa ei voi nopeuttaa mitenkään. Aamu sarastaa vasta kun se sarastaa. Ja kulkija on suollaan yksin. Muut eivät ymmärrä. He saattavat sanoa, että kyllä se siitä, mutta kyllästyvät lopulta siihenkin. Ainoat ymmärtäjät ovat ne, jotka ovat itse kulkeneet omalla suollaan. He nyökyttävät ja ymmärtävät etteivät voi auttaa. Suo on kuljetta itse päästä päähän.

Suo voi olla fyysinen, psyykkinen tai henkinen. Tai kaikkia niitä. Tai vain osaa jne.

Suolla on kuitenkin kestonsa. Se päättyy aikanaan. Matka on kuljettu. Kantavaa maata on löytynyt lopulta.

Suolle joutuminen on matka. Se on matka omaan itseen.

15 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Todellako? Näinkö todella sanoisit heille jotka ovat menettäneet lapsensa, omaisuutensa, työpaikkansa, terveytensä tms. …?

Uh. Aikas julma ja kova ajatus. Ja varmuuksiin perustuva ajatus.

Elämä on epävarmaa ja silloin kun se sitä on, se sitä on. Elämä on mitä on.

Ajatuksesi takana on toinen ajatus: kärsimys jalostaa. Kärsimys ei jalosta ketään. Toinen vaarallinen ajatus: kukaan ei voi auttaa, tukea, helpottaa matkaamme. Kulkija on ypöyksin omassa helvetissään.

Ihmistä ei pidä missään nimessä hylätä silloin kun hänellä on vaikeata, kun hän on heikko ja avuton. Näinhän toki tehdään, ja liian usein. Siksi, että emme kestä omaa avuttomuuttamme. Häpeämme heikkouttamme.

Mutta elämä ei vain sankarimatkailua, egotrippiä. Toki olemme itsemme varassa, mutta emme yksin ja vain oman itsemme varassa. Olemme hyvin monella tavoin riippuvaisia toisistamme.

Ne jotka ovat kulkeneet omalla ”suollaan” ymmärtävät oman kokemuksen kautta että toisen kokemus voi olla samankaltainen muttei koskaan aivan sama, ja siksi he tunnistavat jos toinen on suuressa vaarassa ja kulkevat vierellä. Tarvittaessa. Eivät tuputa sellaista mitä toinen ei tarvitse.

Entäpä jos? Entäpä jos elämä on sekä suo että kantava maa. Entäpä jos polku syntyy ainoastaan kulkemalla? Ystävämme eivät kulje edellämme tai takanamme vaan vierellämme. Heillä on lyhty joka valaisee tietämme ja tekee kulkemisestamme hieman helpompaa.


Peppone kirjoitti...

Totta turiset. Joka reissu on tehtävä yksin, siinä eivät vieraiden puheet auta sillä ne lakkaavat kuulumasta kun olet yksin ajatustesi kanssa. On myös väärin sanoa että mä tiedän miltä susta tuntuu koska se on valetta, ei kukaan voi tietää miltä toisesta tuntuu.

e kirjoitti...

A: Noin sanoisin itselleni 2009-2010 ja sanoisin että ei hätää, suo loppuu kyllä. Älä huoli.

Kärsimyksen jalostavuudesta: Ihminen joka menettää kaiken ei välttämättä enää murehdi vähän pienemmistä asioista. Onko se jalostumista vai ei, mutta näin kuitenkin käy.

Tie on kuljettava yksin. Kaikki ystävät, terapeutit, papit yms toki ottaa mukaan mutta tiellä kulkee itse silti yksin. Toisia voi pitää kädestä ja toiset voivat laittaa käden harteille mutta silti tiellä/suolla on yksin. Enkä missään määrin kehoita ketään hylkäämään kärsivää mutta viime kädessä kärsivä on yksin kipunsa kanssa. Sitä ei voi häneltä viedä pois.

Olemme täysin riippuvaisia toisista.

Allekirjoitan täysin sen mitä kirjoitat siitä miten vain toiset suolla olleet voivat käsittää millaista on olla suolla.

Elämä on suo/kantava maa mutta niinkuin ensimmäiseen lauseeseen laitoin: Joskus ihminen joutuu suolle eli kirjoitan traumaattisesta kaudesta ihmisen elämässä. Traumaattisemmasta. Pimeästä yöstä.

e kirjoitti...

Peppone: On hyviä ja huonoja opettajia jotka ohjaavat perille tai enemmän harhaan. Yksinäisyys ei ole niinkään sitä ettei ole ketään vaan sitä että tuntuu "ettei Jumalakaan auta."

Anonyymi kirjoitti...

"Joskus ihminen joutuu suolle eli kirjoitan traumaattisesta kaudesta ihmisen elämässä. Traumaattisemmasta. Pimeästä yöstä."

Helvetti ei ole matka itseen, se on matka helvettiin.

Mustan viereen kannattaa laittaa valkea ja valkean viereen musta, rinnakkain ne näkyvät paremmin. Malevitsin musta neliö on ihmeellinen, koska ihminen joka sitä katsoo alkaa nähdä kaikenlaista. Se ei ole silkka, mikä tahansa, musta neliö.

Mutta toki, sinä yksin tiedät ja valitset mitä vahvistat.

Vahvistatko yötä ja pimeää, suurinta yksinäisyyttä vaiko yhteyttä muihin ja samalla itseen.


e kirjoitti...

If you're going through hell, keep going. - Winston Churchill

Jos käsität viestini jotenkin negatiivisena olet käsittänyt sen täysin väärin.

Kyse on koko ajan Elämää syleilevästä Hyvyydestä.

Sudenjälki kirjoitti...

Joskus juuri matka itseen voi olla helvetti. Kunnes tajuaa, että se on matka itseen. Oman elämän tärkein matka.

Ihmisille tapahtuu elämässä kaikenlaista, paljon tosi pahaakin, ja mikään ei tunnu niin hyvältä kuin toisen ihmisen hyvin tosi lähellä oleminen silloin kun itse on aivan palasina. Mikään ei hoida tuskaa yhtä hyvin kuin se. Mutta on eri asia saada lohtua, turvaa ja hyväksyntää hätänsä hetkellä kuin löytää vastauksia ja päästä eteenpäin sillä omalla suollaan - jälkimmäinen tarkoittaa minunkin mielestäni askelia, joita jokainen pystyy ottamaan vain itse. Niitä ei kukaan muu ota meidän puolestamme.

Eli siinä mielessä olemme omalla polullamme kuitenkin yksin. Ja varmuudella ainoastaan minä itse olen tällä polulla olemassa niin kauan kuin minä olen olemassa.

Tita kirjoitti...

Olenkohan kolmasti tänään käynyt lukemassa tämän tekstin miettien että mitä tähän voisi kommentoida. Ei tule mitään. Nada. Tyhjää.

Ainoa asia on vain se, että olen eri mieltä. Mutta en osaa perustella mitä ja miten.

Minä kun otan mieluummin taivaan kuin helvetin mukaani. Kaikkea kun olen joutunut kestämään. En samaa läheskään kuin bloginpitäjä E.

Kroppani on minut pettänyt, mutta vain fyysisesti. Ja sekin kesti vain pari vuotta. Olen jälleen kivuton ja liikuntakykyinen. Yhtä kokemusta rikkaampi. Mutta tiedän kivun olemuksen.

Otsikko minun tyyliini kulkisi: "matka omaan itseen kulkee elämän kautta". Helvettiä ajoitain, ajoittain Taivasta. Välillä sitten saatanan tasaista puurtamista.

e kirjoitti...

Sudenjälki: Juuri näin.

e kirjoitti...

Alunperin otsikon nimi piti olla Rämeen Olento. Joten unohda otsikko ja helvetti. Ei se ole se pääpointti.

Olet ainakin yrittänyt ymmärtää mitä tarkoitan :) Voit aina unohtaa tämän kirjoituksen ja pyyhkiä tämän blogin tomut jaloistasi.

Anonyymi kirjoitti...

No, väärinymmärtämisiltä emme voi välttyä. Minua se ei haittaa, toivottavasti ei sinuakaan, e.

Ehkä lauseideni perässä olisi voinut olla kysymysmerkit. En lukijana vielä ymmärrä, pääse ihan jyvälle, mutta voihan se olla että vielä ymmärrän minkälaatuisesta helvetistä on kyse.

Yhtä helvettiä, voi sanoa ihminen jonka roskapussin sanka ratkeaa pari metriä ennen roskalaatikkoja. Samalla toinen ihminen nostaa päätään roskalaatikon takaa ja puistelee peittona ollutta takkiaan. - Oli kylmä yö, hän toteaa ja pukee takin päälleen.


Tita kirjoitti...

"Voit aina unohtaa tämän kirjoituksen ja pyyhkiä tämän blogin tomut jaloistasi."

Tarkoititko, että suksi suolle pilaamasta blogia typerillä kommenteilla?

Minua kiinnostavat ajatukset ja ilmiöt. Ei ruoka- tai sisustusblogit, ei muutkaan sellaiset pinnalliset ilmiöt. Mutta elämä ja sen monimuotoisuus kiinnostavat. Työni teen rikki menneiden ihmisten parisssa osiltaan.

Tässä blogissa on sitä "jotain" - mieluusti ainakin seuraan sivusta jos ei muuta. Kiitos teksteistäsi!

e kirjoitti...

En tietenkään :) ... vaikutti vain aiemmin siltä että olit "täysin eri mieltä ja et ymmärtänyt mitä ollenkaan sanoin/kirjoitin" joten parempi olisi ollut kai jättää tämä blogi kuin kiusata sen hullunkurisilla ajatuksilla itseään. Jos tarkoittaisin sanoa suksi kuuseen, sanoisin sen :)

Sanoit tekeväsi töitä rikkimenneiden kanssa... Oletko lukenut Sheldon B. Koppin kirjaa Jos tapaa Buddhan matkallasi... Tapa hänet. Suositteli mm Martti Lindquist?

e kirjoitti...

En voisi olla enempää samaa mieltä helvetistä tai käsityksestä siitä... Ja kaikki tekstini ovat lopulta vain tienviittoja jotka osoittavat suuntaan josta sinällään en voi sanoa mitään...

Anonyymi kirjoitti...

Ymmärrän tän ajatuksen kyllä postiivisesti, minusta tässä on kyse luottamuksesta. Siitä että se suo kyllä loppuu aikanaan. Ja toiselle voi viestiä että kuljen tässä rinnalla vaikka en voikaan sinua kannatella. Ja uskoa ja tietää sinun puolestasi että se suo loppuu, jos et itse jaksa aina siihen uskoa.

Mutta itse se on silti kuljettava. Elämän perimmäiseen luonteeseen kuuluu että joissain asioissa olemme aina yksin, vaikka muita olisi rinnalla kulkemassa. Ja pahoista paikoista kun selviää niin usein se luottamus vahvistuu. Siihen että kaikella on tarkoitus vaikka ei sitä ymmärretäkään. Ja ikäviäkin asioita on pakko elää, vaikka joitain asioita ei ikinä ehkä voikaan hyväksyä.