lauantai 30. maaliskuuta 2013

Sinä olet se guru jota kenenkään ei tarvitse seurata

Katsoin Yle Femmalta tulleen dokumentin Deepak Choprasta. Hänen poikansa oli sen kuvannut ja tietyllä terveellä tavalla se oli gurun romuttamista parhaimmillaan. Ei haukkumista, ei tarkoituksellista, vaan näytettiin kaveria vain arjessa. Deepak Chopra ei minulle ole koskaan ollut mikään isompi tekijä. Olen hänet tiennyt jne mutta en ole kuin pari hänen kirjaansa lukenut. Eikä tarkoitukseni ole sanoa, että Chopra ei olisi mistään kotoisin vaan sitä, että D.Chopra on myös ja vain tavallinen ihminen.

Ristiriita oli selkeä kotisivun ja julkisivun välillä. Ei niin, että kyse olisi mistään huijauksesta vaan siitä miten nämä kaksi vain ovat niin eri rooleja. On niin eri asia olla suuri opettaja ja sitten olla vain isä. Gurun ns opettavat lauseet tuntuvat kovin ontoilta kun niitä sanotaan omille lapsille. Gurun rooli romuttuu hyvällä tavalla kun häntä tarkkailee arjessa: kaupassa, laskuja maksamassa, lasten kanssa jne Tällöin nimittäin jää jäljelle vain ja ainostaan ihminen.

Ihmisestä tulee guru paljolti sen seurauksena, että on paljon niitä jotka haluavat sen viitan hänen päällensä ripustaa. Vaikka guru itse saattaa sanoa, että jokaisen on itse avattava oma porttinsa sydämeensä, gurun seuraajat mieluusti haluaisivat sälyttää tämän vastuun gurulle. "Ei kun avaa sinä." Yhteistä ns seuraajille on vastuunpakoilu ja vastuun sälyttäminen jollekin ns viisaamalle. Niin kauan kuin vastuuta siirretään ns ylemmälle ei tarvitse itse tehdä mitään. Tietystä eksistentiaalisesta yksinäisyydestä tahdotaan gurun avulla pois ja vaikka guru sanoisikin ettei pois voi päästä, ketää sinun yläpuolella ei ole.

Sinun avattava sydämesi portti yksin koska ketään muuta ei ole... Ja älä huoli. Porttia ei ole eikä sinuakaan :)

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Arvostus

Eikä kyse ole siitä, että jollain tunnelmallisella hetkellä muisteloidensa vallassa sanoo itselleen: "Oh. Olisinpa osannut arvostaa sitä silloin... Silloin kun minulla se oli... Huoh." 

Ei todellakaan. Ei. 

Kyse on siitä: Osaatko arvostaa tätä hetkeä nyt? Ja jos muistelet jotain mennyttä ja sen menettämistä kaihoten ET arvosta tätä hetkeä. No mitä tässä hetkessä pitäisi sitten arvostaa? Ei mitä, sillä jonkin tietyn arvostaminen nostaa esiin "jonkun erityisen erikseen" tässä hetkessä, vaan arvostaminen tulee suunnata Tätä Hetkeä kohtaan Kokonaisuutena.

Katso vaikka.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Tasapainoa hakemassa

Tasapaino horjuu vielä enemmän kun alkaa hakemaan tasapainoa.

Kun on epästabiili olo nyt (väsyttää, nälkä, emotionaalisesta tasapainoton) niin tätä oloa ei välttämättä korjaa millään. Jokainen ns korjausliike saa vain koko emotionaalisen rakenteen horjumaan enemmän. Ainoa korjausliike on se, että antaa sen olla. Pari tuntia ja se on ohi. Sade ikäänkuin lakkaa. Ja tämä siis niihin ns pahoihin oloihin jotka tulevat... ne myös menevät.

Kun elin Kriisiä, jota voisin sanoa Suoksi, tapahtui äärimmäisen pahan olon ja ultimaattisen kirkkauden vaihtelu. Tässä oli samaa logiikkaa kuin ajoittaisissa pahoissa oloissa mutta se tapahtuu ikäänkuin tilanteessa joka vaikuttaa ratkeamattomalta ja sen ns. yleisväri on hyvin synkkä.

Pointti on kuitenkin se että sadepilvet katoavat. Joskus nopeasti joskus hitaasti.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Nauru

Seuraavan keskustelun bongasin Twitteristä. Suuri kiitos twitterystävilleni. (E tässä tapaukssessa en siis ole minä.)

E: Nauroin juuri vartin sille, että nauratti.

P: Onneksi olkoon. Keksit juuri ikiliikkujan.

E: Onneksi sain sen loppumaan, vaikka oli kyllä työn takana.

P: Voisikohan naurua myydä?

E: Kuten Chisu kyyneleitä?

P: Mutta minne naurun voi säilöä?

E: Sydämeen.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Money for Nothing

Kirjoitin eilen Twitteriin:

Jos joutuisi valitsemaan 30milj.€uron ja sen väliltä että selviäisi mikä pojan 9v.vatsaa vaivaa, valinta ei olisi ollenkaan vaikea.

Enkä nyt varsinaisesti tässä yhteydessä kaipaa hoitokeinoa tai parannusta kipeään vatsaan. Semmoiset ehdoitukset suoraan sähköpostiin. Kiitos. Pointti tässä kirjoituksessa on raha.

Suurempi rahamäärähän näyttäisi antavan suuremmat mahdollisuudet. Parempi/kalliimpi hoito jne. Suurempi rahamäärä näyttäisi todennäköisesti paremmalta ja ainakin itse valitsisin Lottopotin jos sitä tyrkytettäisiin. Isompi rahamäärä tuntuisi antavan isomman varmuuden kuin pienempi.

Mitä sitten nillitän? Mikään määrä rahaa ei suoranaisesti auta yhtään hengenvetoa pidemmälle. Paraskaan hoito mitä rahalla saa, ei takaa mitään. Ja kaiken pohjalla on ajatus rahasta ja sen suuremmasta määrästä ratkaisijana. Tämä on vain ajatus. Itseään voi toki kiduttaa sillä miten rahalla voisi ostaa sen ja sen mutta ketä tämä ajatus auttaa?

Jos globaali katastrofi pyyhkäisisi ylitsemme niin yhtäkkiä tuo vieressäni oleva kivennäisvesipullo olisi äärettömästi arvokkaampi kuin yksikään seteli.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Matka omaan itseen kulkee Helvetin kautta

Joskus elämässä ihminen voi joutua suolle.

Suunta katoaa, yhteys ulkomaailmaan pätkii ja ennen kaikkea kantavaa maata ei ole. Tai se mikä hetken näyttää kantavalta sortuu kun sille laittaa koko painonsa. Vajoaa. Upottaa. Mikään ei kanna.

Suolle voi joutua menettämällä mm. työpaikkansa, omaisuutensa, parisuhteensa, lapsen sairastuttua vakavasti, lapsen kuoltua tai kaikki näistä ja kuitenkaan mikään sinällään ei vie suolle. Ulkoisesti voi olla ettei tapahdu mitään ja yhtäkkiä on suolla ja sieltä ei pääse pois.

Sieltä ei pääse ennenkuin se on kuljettu läpi. Matkan pituutta ei kerrota. Matkaa ei voi nopeuttaa mitenkään. Aamu sarastaa vasta kun se sarastaa. Ja kulkija on suollaan yksin. Muut eivät ymmärrä. He saattavat sanoa, että kyllä se siitä, mutta kyllästyvät lopulta siihenkin. Ainoat ymmärtäjät ovat ne, jotka ovat itse kulkeneet omalla suollaan. He nyökyttävät ja ymmärtävät etteivät voi auttaa. Suo on kuljetta itse päästä päähän.

Suo voi olla fyysinen, psyykkinen tai henkinen. Tai kaikkia niitä. Tai vain osaa jne.

Suolla on kuitenkin kestonsa. Se päättyy aikanaan. Matka on kuljettu. Kantavaa maata on löytynyt lopulta.

Suolle joutuminen on matka. Se on matka omaan itseen.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Epävarmuuden varaan on turha rakentaa

Ensiksi elämän epävarmuutta saatetaan paeta huvipuistomaisuuteen ja yritetään unohtaa se ettei jää kanna. Se natisee. Sitten epävarmuus huomataan ja tunnistetaan. Aletaan hokemaan miten epävarmaa kaikki on, miten minkään varaan ei voi rakentaa. Tässä ei kuitenkaan huomata että koko maailmankuva yritetään sysätä sen "varmuuden" varaan, ettei mikään ole varmaa. Yritetään epätoivoisesti hakea varmuutta natisevasta jäästä. Se sentään myöntää elämän arvaamattomuuden, mutta se yrittää edelleen hakea sitä kiintopistettä, jolla seistä.

Ja se kiintopiste on olemassa, mutta yksilö lähtee vain merta edemmäs kalaan. Se kiintopiste on tässä, ja vain tässä. Heti kun hän lähtee tästä käsinkosketeltavasta mielikuvituksensa voimin yhtään pidemmälle, hän ajautuu hyvin heikoille jäille. Epävarmuus asustaa kaikessa voimassaan niillä mielen karikoilla, jotka upottavat vahvimmankin laivan. Epävarmuuden varaan rakentaminen olisi kuin laivan ankkuroiminen [tämän] karikon keskelle hirvittävässä myrskytuulessa.

Sinulla on varmuus jo. Älä hukkaa sitä, hakemalla sitä mistään muualta.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Ihanan vaarallista

Tita kommentoi edelliseen postaukseen: 

Vapaus voi olla vankila. Elämä ilman seiniä ja kattoa on raakaa sekä suojatonta

Johon vastasin: Niin onkin. Tervetuloa Elämään. Seiniä ei ole, mitä vain voi tapahtua. Tämä on oikeasti vaarallista touhua. Pikkulapselle on tarjottava rajoja/suojaa, koska maailma on vaarallinen ja turvaton, mutta vähän isompana se on kohdattava.

Elämä on lopulta vapaapudotusta
Kaikki vaihtoehdot ovat auki. 
Juonta ei ole kirjoitettu loppuun.

Mistään ei voi pitää kiinni, koska kaikki putoaa.

Älä huoli.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Vapaus

Kun elämässä kaiken menettää 
silloin vapaus on ainot mitä käteen jää - Haloo Helsinki

...sitten kun

perjantai 15. maaliskuuta 2013

1000 ja 1 kirjaa tiellä

Olin aiemmin ns. kova lukemaan. Luin kirjoja tahtiin 1/päivä tai kaks riippuen tietenkin kirjan pituudesta.

Koulussa olin keskiverron oppilas eikä minua juuri kiinnostanut lukeminen. Aluksi minussa heräsi filosofinen kipinä ja se sai minut ahmimaan kirjoja. Halusin ymmärtää paremmin. Oikeastaan tämän tien päätteenä oli kevät jona hain teologiseen. En päässyt, ei niinkään siksi, että en olisi ymmrätänyt, minulta puuttui vain halu/kyky tieteeliseen tiedon jäsentelyyn. Ja olen surkea vastaamaan kokeissa... Harmitti tuolloin, mutta kaikki oikeastaan muuttui tuon kevään jälkeen kun huomasin/löysin ihmisiä, jotka oikeasti olivat löytäneet jonkinlaisen rauhan/tasapainon. Minussa heräsi halu löytää ns vastaus. Into lukea oikeastaan kiihtyi. Ennen olin lukenut enemmän intellektuaalisista syistä mutta nyt luin, jotta todella löytäisin vastauksen jolla olisi merkitystä juuri minulle. Tätä jatkui aikansa (siis ehkä 10 vuotta) ja lopulta into alkoi hiipumaan. Tahti lukea hidastui. Ja jo ennen aivoinfarktia se katosi. Syytä lukea ei ollut. Enkä oikeastaan enää lue. Ei kiinnosta.

Olenko sitten löytänyt vastauksen? Joo ja ei. Vastaus tietenkin on ollut se ettei sitä ole koskaan ollutkaan. Mitään perille saapumista ei tapahtunut, mutta yritys päästä perille haihtui pois jolloin tietenkin olen siinä pisteessä jossa olen aina ollutkin. Niinkuin sinäkin olet.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Vastavuoroisuudesta

Tämä blogi elää lopulta jonkinmäärin vastavuoroisuudesta. Kommentit herättävät uusia ajatuksia. Muuten huutelen vain ilmaan. Yleisö jolle kirjoitan on osa kirjoitus/avautumisprosessia.
Eilinen postaus syntyi lähes kokonaan vuorovaikutuksesta Twitteristien kanssa. Blogi aktivoituu aina kommenteista. Monesti seuraavan postauksen juuret ovat edellisen postauksen kommenteissa. Edellinen Blogini joka seurasi lähietäisyydeltä omaa elämääni toimi tässä vastavuoroisuudessaan vielä paremmin. Se oli sekä itselleni että lukijoille kasvattava kokemus.
Pointti on siinä ettei kauppoja tulisi jos ei olisi joko myyjää tai ostajaa. Molempia tarvitaan. Joku blogi saattaa perustua yksipuolisuuteen, yksipuoliseen julistukseen, muttei tämä.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Lempeydestä itseään kohtaan

Näen että on olemassa karkeasti kahdenlaista positiivisuutta. Toinen on pinnallista ja toinen syvällistä. Toinen ulkokultaista ja toinen aitoa. Toisen tarkoitus on esittää sitä kuinka hyvin menee ja toinen ei ole ollenkaan kiinnostunut moisesta. Se on tyytyväinen.

Aidon positiivisuuden voi pukea yhteen sanaa: Lempeys. Kyse ei ole missään määrin mitenkä tuota lempeyttä tuo esille, sillä kyse tässä kuitenkin on temperamentistä. Villimpi tuo sisäistä paloaan villimmin esiin kuin se joka jo luonnostaan on astetta rauhallisempi.

Positiivisuus joka jää vain ulkokultaiseksi ja pinnalliseksi on lopulta vain kätkettyä negatiivisuutta. Maailman pahuus yritetään peittää omalla positiivisuudella. Hyvän oletuksen varjolla pyritään unohtamaan kaikki se sairas mitä maailmassa kohdataan ja tämänkaltainen positiivisuus rapautuu vain katkeruudeksi.

Twitter keskustelussa Ulla toi Armo-termin esiin jonain mitä helposti viljellään mutta joka niin helposti nähdään vain kristillisenä. Itse näen Armon jonain jota tulisi osoittaa lähinnä itseään kohtaan. On mahdotonta olla armelias muille jos ei ole sitä ensin itselleen ja toisaalta voi antaa anteeksi koko maailmalle muttei voi antaa anteeksi itselleen.

Lyhyen tähtäimen positiivisuus pyrkii hyötymään myönteisyydestä jotenkin. Enemmän seuraajia ja rahaa. Pitkän tähtäimen positiivisuus ei pyri mihinkään ja juuri siksi se on Onnellinen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä olla lempeä itseään kohtaan.

PS. Ja haluan lopuksi esittää kiitoksen Kaikille niille Twitterihmisille joiden kanssa/kautta tämä kirjoitus syntyi.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Only dead fish go with the flow

...luki kirjastotädin rintanapissa. Jos et ole huomannut niin tuo tarkoittaa kahta täysin vastakkaista asiaa.

1. Se täysin intohimoton kala joka nöyristelee naapurien mielipiteiden edessä on sisäisesti kuollut. Se ei ajattele mitään itse. Se tekee näin, koska "näin on aina tehty". Se on normaali ja haluaa olla normaali. Sen normaalius on turvallisuushakuista. Se on eloton/kuollut jo valmiiksi.

2. Henkisesti Kuollut sen sijaan tarkoittaa sen piipittävän päänsisäisen äänen kuolemaa. Sen äänen joka kehoittaa seuraamaan massaa ja olemaan normaali & eloton. Zombieääni. Ole zombie tai ole vapaa! Only dead fish go with the flow tässä yhteydessä tarkoittaa kuolemista tälle zombiemaailmalle (suurelle babylonille) ja virran mukana meneminen tarkoittaa ajelehtimista Elämän virran mukana, kaiken kapinoinnin lakkaamista ja täyttä hyväksyntää Kaiken edessä. Antautumista sille mitä on, sillä se on kaikesta huolimatta. Niin kuin suufit sanovat: Kuin ruumis pesijänsä käsissä. Myötäilet Elämän joka liiketta. Jos se työntää menet mukana, jos se vetää menet mukana.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Yksi viesti, miljoona tapaa sanoa se

Se viesti jota oikeastaan jatkuvasti toistelen on aina sama. Eikä se ole että: On vain tämä hetki, Vain tämä hetki on todellinen jne vaan se mitä yritän sanoa, alkaa kun on aivan hiljaa ja sanoja ei saa enää käyttää. Ei tälle hetkelle ole sanoja, ei mikään yhtälö kuvaa todellisuutta eikä sade kaipaa käännöstä. Olen todella hyvä siinä missä kaikki ovat hyviä. Voisin lyödä tämän rahoiksi jos vain kaikki muut eivät olisi myös tässä hyviä. Mitään myytävää tai salaisuutta ei ole. Jokainen voi aistia tämän hetken ja huomata ainoan todellisen. Tätä hetkeähän ei ole. Tämä hetki on abstraktio. On eri asia puhua siitä kuin huomata, nähdä, maistaa ja haistaa se mikä näkyy, maistuu ja haisee nyt.

Vain yksi viesti.
Se on tämä.
Kuuntele vaikka.
Kuuntele hiljaisuutta.