maanantai 4. helmikuuta 2013

Se mitä jäljelle jää

Yksi tuttu kuoli viime vuonna.

Hän ei ollut tunnettu ihminen. Hänen tuttavapiirinsä oli hyvin suppea. Pienimuotoiset hautajaiset. Vaimon hyvä puhe. Nuorimman poikani pieru kesken puheen :) Kirkko oli noin 20 metrin päässä hänen taakse jääneestä kodistaan. Hänen pieni jäämistönsä jaettiin. Joitain lautasia, tuuletin, munakello, näkkileipää jne.

Viedessäni tuuletinta kellariin iski tajuntaan ettei ihmisestä muuta jälkeä jää. Vähän tavaraa jää se on siinä. Enkä tietenkään halua vähätellä surevien tuskaa, mutta sen jälkeen kaikki mitä jää on jotain tavaroita. Stuff. Se ihminen on poissa. Selitystä ei anneta.

Hieman mieletöntä, mutta huomaa, että hyvällä tavalla. Elämä on mieletöntä. Se ei mahdu järjen ahtaisiin raameihin. Kuoleman edessä järki on aseeton. Selittely ei auta. Hyvyys on juuri siinä että Rakkaus on mielettömyyden puolella. Elämä on yhtä tavoittamaton ja laaja kuin horisontti.

3 kommenttia:

HeidiR kirjoitti...

Jäähän tänne geenejä lapsiin, jos on lapsia saanut. Mutta jos ei jää geenejä, jää muistot. Ne hyvät ja pahat asia, joilla on muita ihmisiä koskettanut. Opetukset.

Joku joskus sanoi, että ihminen on elossa niin kauan kuin joku hänet muistaa.

Marmustoi kirjoitti...

Olen samaa mieltä HeidiR:n kanssa, muistot jäävät. Ja joskus jää jopa henkistä perintöä, jos on ollut mistä antaa. Fysikaalisesti ajatellen jätämme jälkeemme itse asiassa koko maailman. Se, mitä olemme omistaneet, on epäolennaista (ellei perintönä tipahda rahakasa syliin, jolloin se voi lämmittää hetken verran).

e kirjoitti...

Ero tulee tehdä tässä objejktiiviseen-ja subjektiiviseen kuolemaan. Objektiivisessa kuolemassa katoan maailmasta (geeniperintöni, muistoni ja ajatukseni jäävät elämään.) Subjektiivisessa kuolemassa maailma katoaa minulta. Piste. Kuin nukkumaan mennessä. On aika lailla sama minkä väristen vällyjen väliin nukahtaa.