keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Kuoleman odottaminen on pelottavampaa kuin itse kuolema

Edellisen postauksen jälkeen sain pari asianmukaista palautetta siitä miten sitä kuitenkin elämä jatkuu geeneissä lasten kautta, opetuksissa jne. Tätä ei käy kieltäminen.

Ero on kuitenkin siinä mitä tarkoitan objektiivisella- ja subjektiivisella kuolemalla.

Ensimmäisessä tapauksessa katoan maailmasta jättäen jälkeni maailmaan. Jälkeni kulkevat hautamonttuuni, mutta matkalla sinne saatan jättää jälkeni lapsiini, ystävien/tuttavien muistoihin jne. Minä katoan maailmasta.

Toisessa tapauksessa (subjektiivinen) maailma katoaa minulta. Arkun kansi menee kiinni kesken lauseeni. Kaikki tekemäni muuttuu täysin merkityksettömäksi, kaikki katoaa silmistäni. Enkä todellakaan tarkoita minkäänlaista nihilismiä. En vain varsinaisesti voi suoraan sanoa mitä tarkoitan. Sanoja ei vain ole.

Ja mitä onkaan kuoleman odottaminen. Mitä on tämän subjektiivisen kuoleman odottaminen tai siihen valmistautuminen? Se on vähän sama kuin valmistautuisi aamulla illalla tapahtuvaan nukahtamiseen. Koko päivän sitä voi juosta karkuun mutta se on kuitenkin väistämätöntä. Haluttomuus kuolla selviää kysymyksestä: Jos nukahtaisin, enkä enää ikinä koskaan heräisi, mistä haluaisin pitää kiinni?

Joku kuukausi takaperin töissä minua alkoi pyörryttämään. Ei pahasti mutta tunsin kuitenkin pientä huojuntaa. Epäilin jotain aivoperäistä. Työpäivä päättyi ja menin suihkuun. Kun satuin jäämään suihkuhuoneeseen yksin tajusin että jos nyt menettäisin puhekykyni -> halvaantuisin -> kuolisin, tämä olisi tässä. Kaikki vaan loppuisi. Selitystä ei annettaisi.

PS. Myöhemmin tajusin olleeni suljetussa tilassa vahvojen kemikaalihöyryjen kanssa. Huimaaminen johtui tod.näköisesti siitä.

4 kommenttia:

Marmustoi kirjoitti...

"Jos nukahtaisin, enkä enää ikinä koskaan heräisi, mistä haluaisin pitää kiinni?" Ensi alkuun absurdi kysymys. Ja vielä senkin jälkeen. En kai haluaisi pitää mistään kiinni koska siinä ei olisi mitään mieltä. Riippuu tietysti siitä, mitä tarkoittaa se, että minä nukahdan. Näkisinkö silloin kuitenkin unia? Voi olla, että sieluani en haluaisi menettää nukkui se tai ei.

e kirjoitti...

Jos nukahdan enkä koskaan enää herää se mistä pidän kiinni on se mikä estää minua elämästä.

Jos elämä on vapaapudotusta ja kaikki muukin putoaa myös. Se mihin takerrumme, putoaa myös. Takertumalla vain aiheutamme itsellemme ylimääräistä stressiä. Anna itsesi pudota. (Enkä tässä nyt tarkoita juuri sinua Marmustoi vaan ylipäätään)

Anonyymi kirjoitti...

Elämän trakedia ei ole kuolema vaan se, että annamme sisimpämme kuolla. -Cousins.

Mietin, että kun ei pelkää kuolemaa, niin yleensä sisinkään ei kuole... Mutta meitä nykyihmisiä pelottaa objektiivinen kuolema. Se on vieras. Nykylääketiede ja -teknologia pyrkii vielä pitämään meidät hengissä lähes hinnalla millä hyvänsä... -Laura_Jii :)

e kirjoitti...

Se että antaa sisimpänsä kuolla on oikeastaan sitä että antaa itsensä turtua. Ei anna minkään tuntua millekään. Se on se oikea kuolema. Mitä enemmän yritämme turruttaa itsemme kaikelta sitä enemmän kaikki osuu ja sattuu meihin...