sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Zen ja puhumisen taito

Trakea vuosi edelleen. Verta. Ja sitä paikkailtiin ja liimailtiin. Minut käytiin kuvaamassa. Sanottiin etukäteen että putkeen joutuminen saattaisi olla vähän ahdistavaa. Päätin jo valmiiksi pitäväni silmäni kiinni. Ei kiinnostanut hienoisen klaustrofobian kohtaaminen tässä kunnossa. Hoitaja kysyi haluanko kuunnella radiota ja mitä kanavaa? Radio Rock. Kiitos. Makasin sitten silmät kiinni kuunnellen radio rockia paitsi että kuvauslaitteesta kuului semmoinen meteli että se meinasi peittää radion kuulumisen. Mitään vikaa ei löytynyt.

Seuraavaksi he halusivat tähystää visuaalisesti näkyykö mitään vikaa. Tähystää. Minut kuskattiin rullatuolilla Nenä ja kurkku klinikalle aamusta. Luultiin että minulla on aika mutta minut otettiin vastaan vasta kun lääkäri vapautuisi. Joten jouduimme odottaan. Pari tuntia. Odotustilassa. Istuin rullatuolissa ja huomasin kun selkä alkoi mennä jumiin koska rullatuoli ei mitenkään ollut ergoniminen. Tappelin aikani jumahtamista vastaan kunnes kyllästyin ja hyppäsin odotuspenkille. Ilme oli että rullatuolimies käveli. Hallelujaa.

Lopulta lääkärin eteen. Siirryin toimenpidetuoliin joka vähän muistutti hammaslääkärintuolia. Puhui hetken hoitajien kanssa sitten minulle. Sanoi että aikoo tähystää kurkkuani, nenäni kautta. Kädessä hänellä oli pistoolinnäköinen metallistinen ja kärjestä kastemadon näköinen laite. Hän sanoi että hän ruiskuttaisi hieman puudutusainetta ja se vähän sattuisi mutta muuten toimenpide oli kivuton. Hän tunki laitteen kärjen nenääni, jossain vaiheessa hän sanoi että nyt menee puudutusaine. Suihk-suihk. Hengitin nopeasti kuten olin oppinut. Lääkäri kehoitti hengittämään tavallisesti. Vitut. Hän katseli aikansa, veti laitten pois ja totesi ettei hän huomannut mitään poikkeavaa. Silmät pyörivät päässä. Lääkäri totesi: "Olet nyt yhtä kokemusta rikkaampi." Pitää paikkansa.

Omalle osastolle. Melko pian tuli tuli lääkäri joka irroitti en muista minkä. Kurkkuhaavani peitettiin ja sanottiin että voisin kokeilla puhumista. Puhuin. Aku Ankkana. Melkein vitutti kun pystyi puhumaan. Puhumattomana oli kuitenkin saavuttanut jonkin semmoisen mitä puheella ei ikinä saavuta. Jälkeenpäin on tajunnut että ei olennainen ole puheen takana piilossa. Soitin puolisolleni ja puhuin ekaa kertaa. Hänelle. Jälkeenpäin kuulin että poika oli sanonut että paras syntymäpäivälahja oli se, että isä oli saanut äänen takaisin.

Ei kommentteja: