torstai 6. lokakuuta 2011

Yksi lensi yli vieraan huoneen

Heräsin. Ulkona satoi vettä. Olin yksin vieraassa huoneessa. Täysin vieraassa. Oli yö. Rankkasade. Tämä ei ollut ollenkaan se hightechhuone, jonka muistin. Tämä oli räsistyneempi. Kuin varasto. Olo oli todella sekava. Yritin hahmottaa mitä oli tapahtunut. Mikä maa. Makasin sängyllä ja minusta lähti useita piuhoja. En jaksanut edes nousta. Unet jotka näin tuntuivat aivan liialta. Ne olivat liikaa. Enkä tiennyt vittu missä olin. Tämä oli ihan outo paikka. Kuulin oman hengitykseni. Tiesin että treeneissä oli käynyt jotain.

Joku tulee. Suljin silmät. Olin hiljaa. Liikkumatta. Hoitaja kävi kiireesti katsomassa. Hän näytti jotenkin epäilyttävältä. Lähti. Lasteni kuvat. Ne olivat vastakkaisella seinällä. Siinä. Tyttö ja poika. Missä vitussa minä olin?!? Hoitaja tuli takaisin jonkun toisen kanssa. Yritin pyytää että missä olen ja mikä on tilani ja huomasin että he laittavat minulle lepositeitä!! Pyytelin ettei ettei. Olin kauhuissani. He lähtivät. Minut jotenkin kuskattu jonnekin ja minua hoitavat epäpätevät henkilöt ja nyt he olivat sitoneet minut kiinni. Missä minun puhelin on? Halusin niin yhteyden puolisooni...

Ropinaa. Aloin irroittamaan lepositeitä. Minun on päästävä täältä... Mielessä pyöri unet jotka olin putkena nähnyt, Stephen Kingin Piina, olin jotenkin saanut siipeeni... Toinen käsi oli irti. Minun on päästävä täältä. Hengittäminen tuntui raskaalta. Kaikki tuntui hieman jähmeämmältä. Ja vaikka oli vapaa lepositeistä, olin muuten piuhoissa, tippaletku kädessä, ruokaletku nenässä, virtsaletku... no... you know ja olin sairaalasängyllä jonka molemmat metalliset laidat olivat ylhäällä. Kauhean työn ja taistelun jälkeen pääsin laidan yli, ja tuntui etten vähään aikaa ollut jaloillani seisonutkaan. Huimasi ja vähän pyöritti. Revin itseni irti kaikista letkuista. Lähdin horjumaan ovea kohti tukea hakien.

Valo. Olin valaistulla hightech käytävällä joka näytti uudelta. Eka ovet ja hissit niiden takana. Pois. Pois. Ovi oli lukossa [Ei ollut. Olin kokeilin vain väärään suuntaan]. Lähdin horjumaan eteenpäin etsien uutta ovea kun törmäsin niihin kahtee hoitajaan. He olivat järkyttyneitä. Toinen otti minusta luonnostaan kiinni ja ravistelin hänet irti vihaisesti. Tähänkö tämä tyssäsi... Toinen hoitaja lähti hakemaan apua. Yritin selvittää missä olen ja mistä on kyse ja anelin poispääsyä. Hoitaja näytti kovin kysyvältä. "En kuule mitä yrität  sanoa sillä sinä et voi puhua. Kurkkuusi on tehty reikä." Uskomatonta. Olin jotenkin typertynyt. Ihmekkös seurakaverit olivat katselleet omituisesti. Tuntui voimattomalta. Hoitajat saattelivat minut uuteen sänkyyn. Minut laitettiin uudestaan piuhoihin. Voimaton.

Aamu. Puoliso tuli jossain vaiheessa. Olivat heti soittaneet hänelle kun olin riehunut. Tuntui hyvältä pitää häntä kädestä kiinni, mutta raivostuin kun hän ei suoraan ymmärtänyt mitä halusin. Hän käski minun kirjoittaa lopulta ylös mitä tarkoitin. Hän ei saanut harakanvarpaistani selvää ja hän joutui aivat tyhjästä arvaamaan mitä tarkoitin. Hänen ymmärtämättömyytensä raivostutti. Hänen jos jonkun oli ymmärrettävä minua. Suutuin hänelle. Olin hänelle vihainen. Minut sidottiin uudestaan kiinni.

Minut määrättiin valvontaan vaikka olin "aika stabiili" jotta perääni voitiin katsoa vähän aktiivisemmin.
Jäin makaamaan vuoteelleni. En taistellut. Luovutin. Pitkään.

Lopulta minua vietiin pedillä. Saavuin johonkin odotustilaan, jonka edessä oli isohko akvaario jossa parveili hoitajia. Odotin pääsyä odotustilasta. Mieshoitaja kysyi haluanko tikkarin. Nyökytin. Hän kysyi haluanko television. Nyökytin jälleen. Jossain vaiheessa nukahdin.

PS. Pieni selvennös: Aivoinfarktipotilas ei missään nimessä saa lyödä päätään ja hoipparointini käytävillä olisi voinut päättyä kuolettavasti. En saapunut "odotustilaan" vaan perille valvontayksikköön. En ollut poissa vain paria päivää vaan viikon ja minut oli leikattu kerran jota en ollenkaan muista. En nähnyt kunnolla sillä minua vaivasivat kaksoiskuvat. Puhua en voinut koska minulle oli tehty trakeostomia. Riehumistani pyysin hoitajilta/puolisoltani anteeksi.

Kaiken edellämainitun kirjoittaminen on ollut yllättävän raskasta.

7 kommenttia:

Marja Leena kirjoitti...

Sanoit, että tätä oli raskasta kirjoittaa. Sitä oli myös raskasta lukea, sillä se tuntui todelta ja oli totta. Se kosketti.

Arttorius kirjoitti...

Samankaltainen pakenemisolo mulla asiassa. Pääleikkauksen jälkeen koski ja sattui niin hitosti, että olisin tahtonut hypätä ikkunasta. Koskaan ei ollut yhtä vahvaa halua kuolla pois kuin sen jälkeen, kun kuolema oli poistunut. Jälkeen ajatellen en ole koskaan tahtonut kuolla, mutta vajaatoimisena tahdoin vain päästä pois pahasta. Huoh. Vieläkään en ole pystynyt kirjoituksiani noilta ajoilta lukemaan eikä kai ole tarviskaan.

Villiina kirjoitti...

Kiitos E et jaoit. Oot ollut mielessäni koko aamun luettuani tämän.

e kirjoitti...

Marja Liisa: Sitä joskus tietää antavansa raskaita taakkoja eteenpäin.

Arttorius: En ole vieläkää uskaltanut lukea sairauskertomustani tuolta ajalta kun pelkään törmääväni käsittelemääni hetkeen. Enkä halua sitä.

Villiina: On melkein vuosi turmasta ja huomasin käsitteleväni muistoja tuolta ajalta. Sori että puran ne teille.

e kirjoitti...

Ai niin... Marja Leena ja muutkin: Meinasin kirjoittaa tuon pienemmissä osissa ettei se olisi ihan niin raskas, mutta välissä ei ollut oikein hyvää ja rauhallista kohtaa mikä koitti sitten lopussa. Halusin päättää sen hyvin.

Susa kirjoitti...

Kiitos naista kirjoituksista. Itsella oli samantapainen kokemus (ei noin paha). Olen lukenut blogiasi jo yli vuoden, nyt ekaa kertaa kommentoin.

e kirjoitti...

Susa :) Kiitokset rohkeudesta kommentoida :)