torstai 20. lokakuuta 2011

Kiitollisuudesta

Näin unta juhlista joissa oli paljon vanhoja luokkakavereita. Puhuin arvista, näytin takaraivoarpeani ja sanoin et se on aika pieni. Joku sanoi et ei kyl ole. Jostain nousi tunne kiitollisuudesta; ihan vain siitä että elän, että olen elossa. Koko päivän minua on vaivannut että mistä kiitollisuus tuo nousi, mutten en muista.

Aamulla olin kuitenkin iloinen ja happy. Ulkona satoi vettä, valot vaihtuivat kohdalla vihreiksi ja autot antoivat suojatiellä tietä. Tämä on juuri niitä päiviä :)

5 kommenttia:

Päkä kirjoitti...

Totuus se sillä kolkuttelee takaraivossa:)

Voiko elämä koskaan olla muuta kuin kiitollisuuden arvoista??Paitsi, jos meillä on siitä henkilökohtainen mielipide, mikä summentaa näkökykymme.

Päkä kirjoitti...

Lueskelin blogistasi vanhoja kirjoituksia. Löytyi ihania aarteita niin ku tää.

Elämä
kutsuu avautumaan
siihen Rakkauteen
joka jo olet

e kirjoitti...

:)

mm kirjoitti...

Aika hassua lukea tämä kirjoitus, kun juuri ajattelin jotain samaa blogisi vaikuttamana.

Kun kuljen linkeissäni blogisi ohi - vaikka en edes lukisi tai kommentoisikaan, niin minusta tuntuu hyvältä, että olet elossa, kunnossa ja jotain uuttakin löytäneenä kaiken läpikäymäsi jälkeen.

Vaikka blogisi nimi onkin nyt "Ole täysin ja kokonaan vailla itseäsi", niin minulle on tärkeää, että Itse on kuitenkin saanut elää edelleen. Ajattelen myös lapsiasi...

e kirjoitti...

Nimi tulee joltain kristilliseltä mystikolta eikä se ole tietenkään mikään negatiivinen julkilausuma. Mitä vähemmän on sitä joksi kutsun minua sitä enemmän on muut... ei minä vaan hän...