maanantai 31. lokakuuta 2011

The Fifth of November

Vuosipäivä lähestyy.
5. marraskuuta.
klo 1820

...Ja niinkuin toisaalla (FB, G+) laitoin niin ei yksi päivä kuitenkaan saa mitään ylimääräistä arvoa.
Osittain tuntuu, että on vain saanut lisäaikaa joka saattaa päättyä milloinka vain... ja kaikki ovat lisäajalla. Keskiviikkona viimeinen puheterapia.

Remember remember the fifth of November
Gunpowder, treason and plot.
I know of no reason why gunpowder, treason
Should ever be forgot…

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Ei se oo reilua ei

Jossain vaiheessa rysähti päälle se, että tuntuu ettei ihan samalla kädellä kaikille jaeta. Et ei oo niinku reilua. Tuntui et jotkut saa sompailla läpi lasketteluladun helpommalla puolella ja jotkut saa sitten toistenkin edestä. Joo ja vaikka tiedän että vertailusta ei seuraa mitään hyvää ja emme näe kuitenkaan koko juttua mutta kun ei ole reilua ei.... Ja tiedän sen että reiluudenkaipuuseen auttaa vain se että lopettaa sen (reiluudenkaipuun) kokonaan. Reiluutta ei vain ole.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Se joku sinussa on

Kävin kirjamessuilla ja tiesin jo etukäteen kuinka jonkin puuttui, mutta kävin siellä kuitenkin. Näin pitkään kirjat tienä johonkin ja ne palvelivat oikein hyvin. Eivät kirjat sinällään, vaan se, kuinka niitä lukemalla saattaisi aueta itsessä jotain. Niiden mahti kuitenkin katosi, niiden voima kului pois ja ne tuntuivat lopulta kovin kuihtuneilta. Filosofisen aikakauslehden osastolla esittelijä yritti kaupata minulle Wittgensteinin päiväkirjoja. Miks mua kiinnostaisi et joku joskus on kirjoittanut jotain joka osoittaa että hänkin on tosiaan ihminen. Big news. En ostanut. Näin Kierkegaadin kääntäjän, mutta tämä ei säväyttänyt kuten aikoinaan teki ja jätin jopa haastattelun ns. kesken. Dunderfeltin haastattelun kuuntelin kokonaan, mutta vain jotta olisiko tässä ollut jotain. Ja eihän siinä.

Lopulta ostin kaksi sarjakuvaa. Vihreän Lyhdyn ja Ryhmä-X:n.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Rakkauden luo

on vain pintaa
mutta vain syvällinen
on todellista


Sanat tietenkin sakkaavat mutta Haneli tavoitti olennaisen kommentissaan:
SIKSI kaikenlainen pohdiskelu on tuntunut turhalta - miksi olla tyhjäkäynnillä kun mihinkään ei tästä pääse kuin tähän... Tai ettei mitään oivallettavaa edes ole.. 
Leipä katoaa ja reikä jää :)
Miksi olla tyhjäkäynnillä, voit sammuttaa koneen.
Voit lakata yrittämästä päästä sen Rakkauden luokse 
joka sinä olet jo.

torstai 27. lokakuuta 2011

Uskonnollisuudesta

Kaivoin työhaalareittenni takataskua ja sieltä löytyi Kirkko&Kaupunki-lehden sekä joku vapaa-ajattelijoiden julkaisu joku olikohan se Uskomattomat (tms). Joku vuosi takaperin puoliso kysyi että olenko uskonnollinen. Olin kysymyksestä jotenkin typertynyt. Olimme tunteneet jo yli 10 vuotta ja jotenkin oletin että se näkyy jotenkin pinnalle päin. Tajusin kuitenkin hyvin nopeasti etten ollut uskonnollinen siinä merkityksessä kuin mitä hän tarkoitti. En tunnusta mitään uskoa. En harjoita mitään uskontoon liittyvää, Koen että uskonto on jotain mikä ei liity minuun... niinkuin ei mikään liity :) ja toisaalta katson ettei mitään muuta olekaan. Kaikki ja ei-mitään.

Olennaisesta on yritetty vääntää uskontoa, mutta se ei onnistu koskaan :) sillä elämä ei taivu mihinkään muottiin. Jokaisessa uskonnossa on niitä hyviä laitoja jotka koskettavat olennaista, mutta niissä on myös paljon sitä jolla vesitetään ja peitetään sitä mikä on täysin nähtävänä.

Mitään
tuonpuoleista
ei ole.

Eilen oli vika neuropsykologi, sain paperilla sen että voin ajaa autoa ja huomenna ajattelin mennä Helsingin Kirjamessuille... vaikken oikein mitään luekaan :)

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

tiistai 25. lokakuuta 2011

Sanomaton rajan takana

Sitä mitä haluan sanoa ei voi mitenkään pukea sanoiksi. Se on kaikista tärkeintä ja ehdottomasti sanojen tuolla puolen. Yhtä hyvin voisin sanoa vapaus, kuolema, tämä hetki, rakkaus, jumala ja kaikki ne jotenkin viitaisivat siihen mitä haluan sanoa, mutta yksikään ei oikeastaan olisi oikeassa... tai väärässä, sillä ns. totuus on jollain tavalla sanojen tuolla puolen. Ikäänkuin mykkänä saatan huitoa hölmönä tuohon suuntaan jota ei edes ole ja suurin osa katsoo hölmöä heiluntaani :D

maanantai 24. lokakuuta 2011

Kuoleman jälkeen

- Mistäs sen tietää, että elämä on ohi kun kuolee? kysyi tuttu Twitterissä.
- Ei mistään :) vastasin ensin.
- Mistäs sen tietää, että nukahtaa? vastasin koiranlenkin jälkeen.

Kuoleman jälkeisestä en voi sanoa yhtään mitään muuta varmaa kuin että olen aika varma siitä etten todellakaan tiedä. Tiedän missä tietämykseni raja kulkee. Hereilläolemisen ja unen välinen raja. Olen aika varma että nukahdin viime yönä, mutta mitään tarkkaa rajaa en voi sanoa. En voi kuitenkaan nukahdettuani sanoa että nyt nukahdin, koska.. no... minua ei oikeastaan ole. Eilä kysymystä eikä ongelmaa, eikä... no... mitään. Kysymyksellä ei ole enään merkitystä :)

Kohta nukkumaan, hyvää alkavaa viikkoa kullannuput :D

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Kaikki tiet vievät sydämeen

Edellisessä kirjoituksessa painotin sitä miten jokaisen on itse suojeltava omaa sydäntään ja ohitin sen olennaisen eli kuinka jokaisen on avauduttava elämälle, päästettävä elämä sydämeensä, annettava asioiden liikuttaa, koska elämä pääsee sydämmeen, elämä liikuttaa.

Analogia omasta huoneesta toimii. Se mitä huoneessa on, on arvokasta, omaa itselle ja tuota arvokasta on suojeltava itse. Kukaan muu ei sitä tee. Kukaan muu ei välttämättä välitä, eikä tarvitsekaan sillä se on arvokasta vain itselle. Jos joku ei kohtele itselle tärkeitä hyvin niin hänet on ajettava ulos ovesta kuin häirikkö. Leikkiköön pihalla kun ei osaa arvostaa sitä mikä itselle on tärkeää.

Toinen esimerkki on se että suojelee tuota tärkeintä kaikelta. Ei päästä ketään sisään, koska pelkää että toiset eivät arvosta tai että sattuu. Mutta siitä huolimatta sattuu, siitä huolimatta toiset eivät arvosta ja elämä tulee sisään tuohon huoneeseen toista reittiä, sillä takaseinää ei ole. Elämä myllertää kaiken ja mitä enemmän seisoo oven edessä vartiossa sitä enemmän elämä tulee ja pistää kaiken uusiksi. Täysi puolustus ei auta. Täysi sulkeutuminen satuttaa vain lisää. Sulkeutumalla voi sulkeutua vain muilta, jotka voisivat siis jakaa sitä pahaa oloa mitä elämässä oleminen aina silloin tällöin tuo.

Kolmas esimerkki on se että pitää ovensa avoimena ja antaa toisten tulla ja mennä. Jos he kohtelevat omia kalleuksia hyvin,  antaa heidän olla, mutta portsarina viskaa heti pihalle sen, joka alkaa vähääkään morkkaamaan/arvostelemaan sitä minkä arvokkaaksi itselleen kokee.

Neljäs esimerkki. On vain yksi huone. Jokainen viimeiseen asti huolehtii omasta ovestaan ettei tajua että huoneen keskellä on vain yksi sydän. Meillä kaikilla on sama sydän. Haluamme sitä tai emme. Se miksi kirjoitukseni saattaa koskettaa johtuu siitä, että kirjoitan omalla sydämmelläni, sillä joka meillä kaikilla on. Tiedän mitä Rakkaus on, sillä sinä tiedät mitä se on. #love

lauantai 22. lokakuuta 2011

Oma sydän on hyvin läheinen

Se miten paljon ns. muut hallitsevat omaa elämää riippuu aika paljon siitä kuinka paljolti heidäät päästää sisään omaan sydämeen. Oman sydämmensä on sisustanut mieleisekseen ja laitttanut sitte värejä, sävyjä ja sisustuksia, joita itse arvostaa ja, joita itse pitää tärkeinä. Päästäessään sisään muita tekee sen virheen että olettaa että myös muut arvostavat samoja asioita. Voi olla, mutta se on ensisijassa oma sydän ja muut eivät voi koskaan arvostaa sitä kuten itse tekee. Toiset voivat tuhota ja rikkoa kaiken mitä itse pitää arvossa ja sitten ihmettelee että kuinka he siihen pystyivät ja huomaamatta jää, että itse on ollut portsari ovella kun on päästänyt toiset sisään.

Siitä ovesta ei kukaan kulje jos en päästä häntä sisään.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Maanläheinen arkipäiväisyys

Kyse on kuitenkin maanläheisyydestä ja arkipäiväisyydestä. Tämä on tätä samaa loppuun asti ja sit kaikki on ohi. Ei mitään krumeluuria tai liian hienoa, ei mitään jokapäiväisen ylittävää. Olen ihan tavallinen ihminen. Heh. Ihan kuin sitä edes tarvitsisi tai voisi todistaa mitenkään :) On asioita joita häpeän itsessäni, on puolia joita en todellakaan halua esitellä täällä, haluaisin kovasti että jotkin asiat ratkeaisivat ja uskon että juuri nämä asiat ratkaisemalla saatan olla vähän enemmän vapaa. Uskon :D Vaikka varmasti riitän juuri tämmöisenä... niin kuin sinäkin riität. Ei sinun tarvitse olla universumin kokoinen, sillä se yritys olisi tuhoon tuomittu, sillä sinä olet jo universumin kokoinen. Sinä olet universumi. Aplodit sille ja hymy :)

torstai 20. lokakuuta 2011

Kiitollisuudesta

Näin unta juhlista joissa oli paljon vanhoja luokkakavereita. Puhuin arvista, näytin takaraivoarpeani ja sanoin et se on aika pieni. Joku sanoi et ei kyl ole. Jostain nousi tunne kiitollisuudesta; ihan vain siitä että elän, että olen elossa. Koko päivän minua on vaivannut että mistä kiitollisuus tuo nousi, mutten en muista.

Aamulla olin kuitenkin iloinen ja happy. Ulkona satoi vettä, valot vaihtuivat kohdalla vihreiksi ja autot antoivat suojatiellä tietä. Tämä on juuri niitä päiviä :)

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Mitä elämäsi oli ilman tuota ajatusta?

Niikuin Haneli jo heittikin  Entä, jos draaman kaari ja jännite vaan tipahtaa pois? Tarkoittaen että elämän ns. lopussa nähdään ns. turvasatama, ongelmien selviäminen yms ja sitä edeltävä on tietä tähän paratiisiin. Aasta beehen jne, mutta entäs jos koko matka katoaa. Katie Byronia lainaten Mitä elämäsi olisi ilman tuota ajatusta (tietä). Ns ego saadaan pysymään kasassa jatkuvalla polulla ja ego on tuo tie. Ilman tietä se on voimaton. Se ei ole totta alunperinkään, mutta se tuntuu vähemmän todelliselta kun, sillä ei ole mitään saavutettavaa tai menetettävää. 


Edellisessä tekstissä muuten tarkoituksena oli huomioida se, että elämä katsotaan johtavan rauhaisaan päätepisteeseen tai että joidenkin tapahtumien takana on rauhaisa päätepiste jonka jälkeen voi elää elämänsä loppuun asti, mutta että mitään satamaa ei ole. Mitään päätepistettä ei ole. Elämä halutaan rakentaa/kokea rauhaan vieväksi poluksi, mutta sillä että halutaan ei ole mitään väliä. 


Ps. Olen linkittänyt tuohon oikeaan laitaan sivun Aivoinfarkti jossa on kokonaisuudessaan tuo jo kirjoitettu aivoinfarktireissuni. Yksi Twitterystäväni sanoi miten henk.koht ja tungettelulta blogini tuntuu ja siis arvelisin noilta osin, muutenhan tää on tämmöistä hohhoijaa-ku-väsyttää-filosofointia, mutta tiedän sen. Osat blogista ovat emotionaalisesti hyvin ladattuja ja hyvin henkilökohtaisia. Henkilökohtaisesti sinun.

maanantai 17. lokakuuta 2011

No spoilers here - Resistant is futile

Jokainen kirja on valmis vasta kun se loppuu. Alusta loppuun asti hiotaan juoni joka saavuttaa päätöspisteensä kun kirja päättyy. Ennen päättymistä on epäselvää kuinka ja mihin juoni kehittyy. Samoin elämässä. Elämä on valmis kun se päättyy. Juoni valmistuu vasta kun se on saavuttanut päätepisteensä. Sitä ennen juoni on kesken. Paras taikuri ei paljasta temppuaan ja hyvä tarinankertoja ei paljasta juonta etukäteen. No spoilers here.

Halutaan saavuttaa turvasatama. Halutaan ratkaista ongelmat. Mieluiten kaikki, että lopulta voidaan olla rauhassa. Turvasatamaan pääseminen on monesti sitä, että halutaa saattaa tarina loppuun ennen kuin elämä päättyy. Turha toivo. Juonta ei voi mitenkään edistää. Se on elettävä läpi. Turvaa elämältä ei ole, sillä mitä ikinä meille sattuukin, se on elämää juuri meille, haluamme sitä tai emme. Vastaväitteet ja kapinointi on aivan turhaa. Pilvi on pilvi vaikka kuinka räyhään ja huudan sille ettet saa olla siinä.

Haluatko katsoa kaiken loppuun vai haluatko,
että tämä päättyy nyt?

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Tiedän mitä tapahtuu kun kuolee

Aivan ansaitsemattomasti ole saanut tunnustuksen Angelilta Vapauden Tie blogissa. Kiitos tästä ja kiitos hänelle :)

Olen siis käynyt tämän kuun alun läpi tuntemuksiani ja fiiliksiäni viimevuotisesta sairastumisesta. Alku oli dramaattisin ja olin siis sairaalassa yhteensä kolme viikkoa. Kun pääsin kotiin koira oli kasvanut, käytin aluksi nastoja kengissä jotten liukastuisi ja lappua silmällä kaksoiskuvien takia. Olin kovin ihmeissäni siitä huomiosta jonka osakseni sain. Naiset eivät ole koskaan halanneet minua niin paljon kuin silloin :D Silmälappu sai ainakin huomion puoleen. Lapset pitivät piraattina... ja nuoret teinitytöt :)

Kaikki huomio tuntui jotenkin, että ei tää nyt ihmeellinen juttu ollu ja toiset olivat aika lailla toista mieltä. Ja toisaalta tuntui aivan käsittämättömältä että olin saanut täyden varmuuden kuolemasta, mutta se ei tuntunut realisoituvan mitenkään ympäristössä. Ajattelin kovasti että juuri tästä oltaisiin kiinnostuneita IRL ja täällä, mutta ei. Not really. Kuoleman saa pitää omana tietonaan :) Ja toisaalta mitään kerrottavaa ei olisi ollutkaan.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Matkalla tähän hetkeen

Edelleen mökillä. Faija kävi sienessä erään viime kesänä tapaamansa vanhan koulukaverin kanssa, joka nyt oli sitten harmajapäinen psykiatri. Kävi nopeasti pihassa ennen matkan jatkamista. Muutamat sanat jäivät soimaan korvissa. En muista tarkkoja sanoja mutta muutamat jäivät soimaan:

onnellinen jälleensyntynyt mies saanut uuden mahdollisuuden 

niin ja

kuollut

perjantai 14. lokakuuta 2011

Välinäytös muistelon tiellä kohti sitä ainutta hetkeä joka on

Olen nyt mökillä ja olen tämän kuun alun käynyt läpi aivoinfarktin alkuaikoja. Vuosipäivä lähestyy ja samalla tavalla infarkti on kohdannut yhtä julkisuuden henkilöä. Tapahtumia on muisteloiden kautta käynyt läpi samalla kuin on seurannut puolella korvalla sitä miten yksi perhe on muuttunut tragediaksi.

On kuitenki varmistunut koko ajan ja täysin se, että rajaa ei voi ylittää. Kuolema katkaisee kaiken. Mitään hätää ei ole ja kaikki katoaa. Tietämättömyys on lopulta käsissä. Vaikeneminen katkaisee huudon kuuluvuuden. Vastausta ei ole, koska kysymystä ei ole.

torstai 13. lokakuuta 2011

Ensimmäinen ajo (hiusten)

Menin suihkuun ja ajattelin ekaa kertaa ajella pääni. Vain sairaalan kertakäyttöteriä oli tarjolla. Ajattelin kuitenkin käydä urakkaan. Honteloin ottein kävin hommaan joka oli parin viikonjälkeen vaatinut vähän parempia välineitä. Pääni oli arpinen ja en oikein nähnyt (en ollut vielä oppinut kompensoimaan kaksoiskuvia) ja terät olivat todella huonoja. Vieruspotilas jo luuli että minulle on käynyt jotain kun urakka kesti niin kauan ja jouduin hänelle etti mitään hätää ole. Tulos oli tietenkin hrveä kun piti huonoilla terillä varoa arpia ja koloja päässä. Nuilla kuitenkin mentiin.

Sairaalasängyssä oli hiljaista.
Oli pimeä. Ulkona satoi ääneti lunta.
Paljon. Voittoisa olo.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Rollaattori

Fysioterapeutti teki yksinkertaisen tasapainotestin. Toinen jalka toiseen polveen kiinni. Suljin myös silmäni, koska niin treeneissä tehdään, ja meinasin kaatua heti. Terapeutti ehdottikin että jos kokeilisin rollaattoria.

Seisoin yksin huoneeseeni rollaattorista pidellen ja ajattelin että vittu mä on 38, mä en vittu ala millään rollaattorilla ajamaan. Vitutusta kesti 2 sekuntia. Jos tää on ainoa keino millä koskaan enään pääsen eteenpäin niin sit mennään tällä. Lähdin vain ovesta ulos. Sit vain morjestelin mummoja.

Lopulta ajoin rollaattorilla vain 1 päivän. Fysioterapeutti sanoi sä oot ajanut sillä ihan tarpeeksi. Kokeile ilman.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Ensimmäinen ateria

1. Hoitaja sanoi että hän katsoo nenämahaletkuani ja puhelin siinä niitä näitä puolisoni kanssa kun yhtäkkiä hoitaja vetikin koko hoidon vatsasta saakka. Oksennus maistui vähän. Hieman yllättävää.

2. Sain ensimmäisen kiinteän ruuan eteeni. Olin hieman innoissani. Innokkuus varisi nopeasti pois. Edessä oli muusia jotain kasoja ja pienessä kulhossa hernekeittoa. Okei, menee tämäkin. Paitsi että kaikki oli kylmää. Näykin sitä siltä täältä ja varsinkin kylmä hernekeitto oli kuvottavaa. Tajusin myöhemmin että kyse oli siitä tunnistanko kuuman/kylmän ja kaikki oli valmista sosetta koska ei ollut aivan varmaa saanko nieltyä. Nieleminen siis onnistui ja pahaahan se oli.

3. Iltaruuaksi sain tavallista ruokaa kun edellä mainittu näytti sujuvan. Kalakeittoa. Aivan taivaallista. Lämmintä.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Kohtaaminen keskellä yötä

Saatuani ääneni takaisin minut siirrettiin takaisin sille osastolle jossa olin ollut kovin sekaisin ja josta oli yrittänyt paeta. Tuntui kuin joutuisin suoraan surman suuhun. Samassa huoneessa oli vanhempi herra jonka kuulo oli aika huono. Kuulin hänen puhelunsa, kun hän puhui käytävällä. Hän katsoi uutiset VOL 87 kun ne kuullakseen tarvitsi vain VOL 22. "Söin" osastolla vielä kerran letkun kautta sinä iltana. Nukahdin.

Yöllä heräsin kun kun juuri se eka hoitaja toi vanhan herran huoneeseen. Olin nukkuvinani. Aikani panikoin kuoressani ja nukahdin taas. Heräsin. Juuri se hoitaja oli sänkyni vieressä. Oli napapiikin aika. Pyysin häneltä välittömästi anteeksi ja sanoin kyyneleet silmissä etten koskaan tee mitään vastaavaa. Hän kuunteli vuodatustani ja sanoi ettei haittaa. Tuo vieruskaveri oli riehunut kun hän oli ekaa kertaa herännyt ja hoitaja sanoi kovasti pelänneensä että rikon itseni kun olen ylipäätään lähtenyt vaeltelemaan. Puhuimme aivan hetken, mutta olin sen jälkeen todella helpottunut. Kävin nukkumaan todella rauhallisin mielin. Maailman rauhallisin paikka oli juuri siinä sängyssä. Nukahdin.

Ps. Sen toisen hoitajan näin seuraavana päivänä ja hänen kohtaamisensa oli jo paljon helpompaa.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Zen ja puhumisen taito

Trakea vuosi edelleen. Verta. Ja sitä paikkailtiin ja liimailtiin. Minut käytiin kuvaamassa. Sanottiin etukäteen että putkeen joutuminen saattaisi olla vähän ahdistavaa. Päätin jo valmiiksi pitäväni silmäni kiinni. Ei kiinnostanut hienoisen klaustrofobian kohtaaminen tässä kunnossa. Hoitaja kysyi haluanko kuunnella radiota ja mitä kanavaa? Radio Rock. Kiitos. Makasin sitten silmät kiinni kuunnellen radio rockia paitsi että kuvauslaitteesta kuului semmoinen meteli että se meinasi peittää radion kuulumisen. Mitään vikaa ei löytynyt.

Seuraavaksi he halusivat tähystää visuaalisesti näkyykö mitään vikaa. Tähystää. Minut kuskattiin rullatuolilla Nenä ja kurkku klinikalle aamusta. Luultiin että minulla on aika mutta minut otettiin vastaan vasta kun lääkäri vapautuisi. Joten jouduimme odottaan. Pari tuntia. Odotustilassa. Istuin rullatuolissa ja huomasin kun selkä alkoi mennä jumiin koska rullatuoli ei mitenkään ollut ergoniminen. Tappelin aikani jumahtamista vastaan kunnes kyllästyin ja hyppäsin odotuspenkille. Ilme oli että rullatuolimies käveli. Hallelujaa.

Lopulta lääkärin eteen. Siirryin toimenpidetuoliin joka vähän muistutti hammaslääkärintuolia. Puhui hetken hoitajien kanssa sitten minulle. Sanoi että aikoo tähystää kurkkuani, nenäni kautta. Kädessä hänellä oli pistoolinnäköinen metallistinen ja kärjestä kastemadon näköinen laite. Hän sanoi että hän ruiskuttaisi hieman puudutusainetta ja se vähän sattuisi mutta muuten toimenpide oli kivuton. Hän tunki laitteen kärjen nenääni, jossain vaiheessa hän sanoi että nyt menee puudutusaine. Suihk-suihk. Hengitin nopeasti kuten olin oppinut. Lääkäri kehoitti hengittämään tavallisesti. Vitut. Hän katseli aikansa, veti laitten pois ja totesi ettei hän huomannut mitään poikkeavaa. Silmät pyörivät päässä. Lääkäri totesi: "Olet nyt yhtä kokemusta rikkaampi." Pitää paikkansa.

Omalle osastolle. Melko pian tuli tuli lääkäri joka irroitti en muista minkä. Kurkkuhaavani peitettiin ja sanottiin että voisin kokeilla puhumista. Puhuin. Aku Ankkana. Melkein vitutti kun pystyi puhumaan. Puhumattomana oli kuitenkin saavuttanut jonkin semmoisen mitä puheella ei ikinä saavuta. Jälkeenpäin on tajunnut että ei olennainen ole puheen takana piilossa. Soitin puolisolleni ja puhuin ekaa kertaa. Hänelle. Jälkeenpäin kuulin että poika oli sanonut että paras syntymäpäivälahja oli se, että isä oli saanut äänen takaisin.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Katkelmia muistojanalta

Muutama harjoittelija vei minut röntgeniin. Tuntui hassulta olla se vahvin kaikista vaikka toiset ikäänkuin veivät joukkoa. Me mennään vain röntgeniin, ei tää ole oikeasti iso juttu. Minut kuvattiin ja katsottiin että löytyisikö syytä vuotavaan trakeaan. Ei löytynyt.

Muistan kun sain iltalääkkeet. Vahvat. Sanottiin että saattaisi alkaa väsyttämään. Nukahdin. Heräsin. Kellon näytti kymmentä. Ajattelin että aika kumma kun eivät olleet aikaisemmin herättäneet. Pikkuhiljaa selvisi että se oli illalla kymmenen.

Keskustelin hoitajan kanssa kunka hänen autonsa ei lähtenyt käyntiin.
Apua kuitenkin saapui. Yhtään sanaa en sanonut, koska en voinut puhua.

Mennessäni ekan kerran suihkuun,
olo oli kovin heikko. Vähän pyörrytti.

Ulkona satoi lunta.

Samassa huoneessa oli useita muita. Yhtä miestä jota en koskaan nähnyt, käskettiin leikkamaan ateriansa pienempiin paloihin. Näin yhden julkkiksen joka oli tullut katsomaan sukulaistaan. Isä, äiti. En tiedä.

Minun tuli haastatteli joukko nuoria kandeja. Puolisoni oli siinä kanssa. Yksi kandi alkoi voimaan todella pahoin ja hänet vietiinkin akvaarioon rauhoittumaan.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Poissaolevana läsnä

Kaikki alkoi tasaantumaan. Sängystä ei saanut nousta itse, vessaan piti pyytää lupa. Tunsi olevansa täysin muiden varassa. Ateria tuli letkun kautta. Verikoe aamuin. Katetri. Kommunikointi, yhtään monimutkaisempi, tapahtui kirjoittamalla. Nopeasti oppi aistimaan kun ei ollut puhe tiellä. Sitä alkoi pikku hiljaa enemmän ja enemmän oivaltamaan mitä oli tapahtunut. Niskassa oli niittejä leikkauksen jäljiltä. Suurinta huolta, muissa, aiheutti se, että trakea vuosi... siis verta. Sitä sidottiin ja paikkailtiin. Tunsin hoitajien välittämisen. Sitä vain tajusi, että sitä oli  tosiaan viikon ollut poissa. Muisti ne unen tapahtumat, mutta ikäänkuin ajassa oli aukko. Tapahtumat ennen, sitten pimeys, sitten herääminen, unet ja tässä olin. Huomasin joskus ajattelevani että miksi juuri minulle mutta tuo nimetön aukko tuntui vastaavan niin että sanat vain menettivät merkityksen, Sitä vain jäi hiljaa.

torstai 6. lokakuuta 2011

Yksi lensi yli vieraan huoneen

Heräsin. Ulkona satoi vettä. Olin yksin vieraassa huoneessa. Täysin vieraassa. Oli yö. Rankkasade. Tämä ei ollut ollenkaan se hightechhuone, jonka muistin. Tämä oli räsistyneempi. Kuin varasto. Olo oli todella sekava. Yritin hahmottaa mitä oli tapahtunut. Mikä maa. Makasin sängyllä ja minusta lähti useita piuhoja. En jaksanut edes nousta. Unet jotka näin tuntuivat aivan liialta. Ne olivat liikaa. Enkä tiennyt vittu missä olin. Tämä oli ihan outo paikka. Kuulin oman hengitykseni. Tiesin että treeneissä oli käynyt jotain.

Joku tulee. Suljin silmät. Olin hiljaa. Liikkumatta. Hoitaja kävi kiireesti katsomassa. Hän näytti jotenkin epäilyttävältä. Lähti. Lasteni kuvat. Ne olivat vastakkaisella seinällä. Siinä. Tyttö ja poika. Missä vitussa minä olin?!? Hoitaja tuli takaisin jonkun toisen kanssa. Yritin pyytää että missä olen ja mikä on tilani ja huomasin että he laittavat minulle lepositeitä!! Pyytelin ettei ettei. Olin kauhuissani. He lähtivät. Minut jotenkin kuskattu jonnekin ja minua hoitavat epäpätevät henkilöt ja nyt he olivat sitoneet minut kiinni. Missä minun puhelin on? Halusin niin yhteyden puolisooni...

Ropinaa. Aloin irroittamaan lepositeitä. Minun on päästävä täältä... Mielessä pyöri unet jotka olin putkena nähnyt, Stephen Kingin Piina, olin jotenkin saanut siipeeni... Toinen käsi oli irti. Minun on päästävä täältä. Hengittäminen tuntui raskaalta. Kaikki tuntui hieman jähmeämmältä. Ja vaikka oli vapaa lepositeistä, olin muuten piuhoissa, tippaletku kädessä, ruokaletku nenässä, virtsaletku... no... you know ja olin sairaalasängyllä jonka molemmat metalliset laidat olivat ylhäällä. Kauhean työn ja taistelun jälkeen pääsin laidan yli, ja tuntui etten vähään aikaa ollut jaloillani seisonutkaan. Huimasi ja vähän pyöritti. Revin itseni irti kaikista letkuista. Lähdin horjumaan ovea kohti tukea hakien.

Valo. Olin valaistulla hightech käytävällä joka näytti uudelta. Eka ovet ja hissit niiden takana. Pois. Pois. Ovi oli lukossa [Ei ollut. Olin kokeilin vain väärään suuntaan]. Lähdin horjumaan eteenpäin etsien uutta ovea kun törmäsin niihin kahtee hoitajaan. He olivat järkyttyneitä. Toinen otti minusta luonnostaan kiinni ja ravistelin hänet irti vihaisesti. Tähänkö tämä tyssäsi... Toinen hoitaja lähti hakemaan apua. Yritin selvittää missä olen ja mistä on kyse ja anelin poispääsyä. Hoitaja näytti kovin kysyvältä. "En kuule mitä yrität  sanoa sillä sinä et voi puhua. Kurkkuusi on tehty reikä." Uskomatonta. Olin jotenkin typertynyt. Ihmekkös seurakaverit olivat katselleet omituisesti. Tuntui voimattomalta. Hoitajat saattelivat minut uuteen sänkyyn. Minut laitettiin uudestaan piuhoihin. Voimaton.

Aamu. Puoliso tuli jossain vaiheessa. Olivat heti soittaneet hänelle kun olin riehunut. Tuntui hyvältä pitää häntä kädestä kiinni, mutta raivostuin kun hän ei suoraan ymmärtänyt mitä halusin. Hän käski minun kirjoittaa lopulta ylös mitä tarkoitin. Hän ei saanut harakanvarpaistani selvää ja hän joutui aivat tyhjästä arvaamaan mitä tarkoitin. Hänen ymmärtämättömyytensä raivostutti. Hänen jos jonkun oli ymmärrettävä minua. Suutuin hänelle. Olin hänelle vihainen. Minut sidottiin uudestaan kiinni.

Minut määrättiin valvontaan vaikka olin "aika stabiili" jotta perääni voitiin katsoa vähän aktiivisemmin.
Jäin makaamaan vuoteelleni. En taistellut. Luovutin. Pitkään.

Lopulta minua vietiin pedillä. Saavuin johonkin odotustilaan, jonka edessä oli isohko akvaario jossa parveili hoitajia. Odotin pääsyä odotustilasta. Mieshoitaja kysyi haluanko tikkarin. Nyökytin. Hän kysyi haluanko television. Nyökytin jälleen. Jossain vaiheessa nukahdin.

PS. Pieni selvennös: Aivoinfarktipotilas ei missään nimessä saa lyödä päätään ja hoipparointini käytävillä olisi voinut päättyä kuolettavasti. En saapunut "odotustilaan" vaan perille valvontayksikköön. En ollut poissa vain paria päivää vaan viikon ja minut oli leikattu kerran jota en ollenkaan muista. En nähnyt kunnolla sillä minua vaivasivat kaksoiskuvat. Puhua en voinut koska minulle oli tehty trakeostomia. Riehumistani pyysin hoitajilta/puolisoltani anteeksi.

Kaiken edellämainitun kirjoittaminen on ollut yllättävän raskasta.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Katkelmia

Edellisen jälkeen: Näin unta... tai oikeastaan kävin läpi kaiken tapahtuneen, jonka muistin ja kävin sen läpi käänteisessä järjestyksessä. En tiedä oliko tuo varsinaisesti unta koska koin tarkkaan mitä tapahtui.

Näin tuttuja sängyn vieressä. Yhtä kättelin ja muistan hänen kätensä. Vanhempani. Sängyn vieressä. Pätkiä. Hereillä. Puolison ääni. Katso ketä sua tuli katsomaan. Katkonaista, katkonaista. Pari pidempää pätkää. Minua kuskattiin johonkin jostain. Ulkokautta. Kylmää ilmaa. Lääkäri puhui ja teki testejä. Hoitajat esittäytyivät. Paikka oli hyvä ja filmi poikki.

Pisin pätkä oli kun makasin isommassa tarkkailuhuoneessa.Yksin. Joku heräsi kesken kaiken vaikka hänen olisi pitänyt jatkaa ns. uniaan. Häneltä tivattiin mitä hän oli ottanut. Useasti ja hän huusi. Kovaa. Mieletöntä huutoa. Kuin aikuinen jokeltava vauva. Olo oli huono. Ei kivulias. Huusin. Kukaan ei tullut. Yksin. Huusin taas. Joku kävi ja sanoi että tulee kohta. Liian kauan. Olo oli huono. Kaipasin puolisoni mielettömästi. Halusin hänet siihen viereen. Niin yksin. Auttakaa. Auttakaa. Oksensin. Hoitaja tuli siivoamaan. Puolisoni tuli. Oli sanottu että on oven takana. Pidin kädestä kiinni. Turva. Ainoa turva. Niin hukassa.

Koko uni tuli ryöppynä. Yhteen potköön. Ei mainostaukoja. Kuin keltasen ja karkean linssin läpi. Ikäänkuin unessa muistin kaiken mitä oli tapahtunut.

Heräsin.

Ulkona satoi vettä.
Olin yksin
vieraassa huoneessa.
Täysin vieraassa.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Saattoväki kulkee hiljaa

- Katso ketä tuli sua katsomaan, sanoi puoliso johon heräsin.
Seuran miehet marssivat vakavina ovesta sisään. Makasin sängylläni. Tiesin että jotain oli sattunut ja olin joutunut sairaalaan, mutta en ollut varma mitä, tiesin myös, että oli ainakin pari yötä mennyt. Yritinkin sanoa jotain vitsikästä kun kaikki vaikuttivat niin vakavilta mutta kaikki katsoivat minua vähän omituisesti ja sen jälkeen puoliso hoiti puhumisen. Enkä oikein jaksanut puhua. Morjestelin poistuvia seurakavereitani. Vuoteeni päällä oli tietokone ja yritin saada siitä selkoa mutta jostain syystä en oikein nähnyt sitä. Räpeltelin sitä vähän aikaa mutta sitten enää jaksanut. Nukahdin.

Saattoväki kulkee hiljaa itkemättä, hymyilemättä
Saattoväen jylhyys toivottaa hyvää matkaa

- Kotiteollisuus: Saattoväki

maanantai 3. lokakuuta 2011

Ciao

Ciaon jälkeen lähdin treeneihin.

Treenejä kesti noin 20 min ja meillä oli alkulämmittely menossa. Painia. Niskastani kuului outo naksahdus. Nostin heti kädet ilmaan. Stop. Kaveri lopetti. Humisi. Koko maailma pyöri. Makasin ja painoi vasemmalle. Yritin raahautua vessan suuntaan, mutta en päässyt huminalta/pyörinnältä oikein eteenpäin. Minulta kysyttiin voinko hyvin. Oksetti. Sanoin ettei mitään hätää ja sanat tulivat ulos kuin hidastetussa filmissä. Minut kannettii vessaan, jossa oksensin. Koko maailma pyöri. Olin yksin. Mietin että kai ehdin tervehtyä huomisiin häihin. Ambulanssia tilattiin. Valkku yritti selittää minkälaisesta Lajista on kysymys. Humisi. Ambulanssi tuli aika pian. Minut laitettiin paareille. Painoin silmäni kiinni. Se ettei nähnyt mitään helpotti pyörimistä. Veivät ambulanssiin. Ulkona oli jo kylmä. Ei lunta. Yksin. Kylmä. En muista sireeneitä. Muistan avautuvat ovet, kylmyyden joka tuli sisään. Kolinaa. Minut vietiin jonnekin. Makasin paareilla. Joku lääkäri tuli esittäytymään nimeltä jota en muista. Muistan käden. Todella yksin. Filmi katkesi.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Koepala

Latasin itselleni Facebookin Timelinen ja kaivoin lopulta esiin mitä olin päivittänyt sinä päivänä kun sain aivoinfarktin. Se meni näin:
e [nimi muutettu] vei huonosti nukutun päivän jälkeen lapset ja koirat hoitoon. Hän alkaa nyt valmistautumaan ******n huomisiin 30 v. kekkereihin juomalla kylmää kahvia ja lähtemällä tuota pikaa ******aan XD... ja sen jälkeen jos kynttiläillallisella joisi yhden lasin punaviiniä. Ciao.
Nyt nukkumaan.