torstai 29. syyskuuta 2011

Paremmat ihmiset seisovat sillä samalla viivalla

Töissä samaan hissiin änkesi ehkä jotain 6 paremmin koulutettua, parempaa ihmistä kuin minä. Olin juuri tyhjännyt roskikset puristimeen. Aina kun tehtaalle on tullut vierailijoita sitä on korjannut ryhtiään ja ollut jotenkin niin et mulla on väliä ja osaan minäkin. Ei nyt. Auoin päätäni kierrättäjälle. Suostuin ajamaan hissillä ja sanoin tämän kerran olevan ilmainen toisin kuin seuraavalla kerralla se tekisi 50 euroa... per nassu. Ja ihan pokka naamalla :D Olennaista oli se, että koki olevansa ihan sillä samalla viivalla vaikka itse oli juuri roskikset tyhjentänyt. Tunsi tarkasti oman arvonsa ja se on sama ihan kaikella. Maailman silmissä tietty jotkin asiat ovat tärkeämpiä kuin jotkin, mutta todellisuudessa näin ei ole.

Elämä kulkee eteenpäin ja muuttuu haluistamme muuttua/kehittyä huolimatta.
Kaikki muuttuu koko ajan yritämme kehittyä tai emme.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Matkalla siihen jossa jo on

- Kuinka päätyä siihen hetkeen jossa jo on?
- Älä lähde matkaan.
- Kuinka olla lähtemättä?
- Olet matkalla jo :)

maanantai 26. syyskuuta 2011

Perillä lähtöpisteessä jo

Why wait for Heaven? 
Those who seek the Light are merely covering their eyes. 
-A Course in Miracles

Siis oikeasti tää homma ei oo menossa mihinkään!!! Vähän niinkuin toi pihan koivu. Tarkoitan ettei mitään varsinaista kehitystä ole. Polulla näyttäisi olevan lähtöpiste ja päätepiste mutta mitään lähtöä eikä päätettä ei ole. Jokainen on pikkulintu (angrybird) joka vain kuvittelee olevansa polulla pisteestä A pisteeseen B. Piste B nähdään ammatillisena kehittymisenä, lottovoittona, fyysisenä kehittymisenä, Taivaana, valaistumisena, kasvuna ihmisenä ylipäätään jne. mutta missä se Piste B on? Siis nyt katso ympärillesi ja voisitko kertoa missä se päätepiste on... siis muualla kuin kuvitelmissasi? Katso ja näe ettei keisarilla ole vaatteita!

Hip hei ja rok!

lauantai 24. syyskuuta 2011

Katoavaisesta

Matkalla mökille iski päänsärky ja vähän ehkä huonohko olo. Bussikuskin kohtalo, se miten helposti pää saattaa hajota ja kuinka kaikki saattaa kadota hetkessä masensi. Että kaikki voi loppua metrin päästä tai aiemmin. Entäs jos infarkti iskee uudestaan ja käykin paljon pahemmin kuin nyt. Oli jotenkin merkityksetön olo siitä että hetkessä kaikki olisi toisin. Kaikille haluas sanoa hyvästit eikä kerkiä. Entä jos yksi verisuoni päässä puhkeaa ihan muualla kuin Helsingin keskustassa.

Mökillä kannoin tavaroita sisälle ja lopulta heitin itseni lasten sängylle ja pitelin päätäni. Makasin siellä hetken ja kömpiessäni alas emäntä kysyi että miks olit siellä. Sanoin että on huono olo. Ja sanoin sit et pää on kipeä. Kysyi et otanko Panadolin. Sanoin että otin jo Primaspanin. Emäntä sanoi et se ei oo kyl mistään kotoisin. Söin hänen tarjoaman 500mg jokumikäsenytoli ja olo parani noin vartissa.

Jotenkin katoavaisuus ja hetkellisyys jäi päälle. Sitä ei 500mg korjannut.

Ennen matkaa käytin koiria
ja kumarruin keräämään koirankakkaa.
Nousin ylös ja eteeni leijaili selän takaa sulka.
Ilman selvitystä mistään.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Havahtumisesta Buddhan tappoon

Gurut saattavat aluksi näyttää täydellisiltä lopullisten totuuksien hallitsijoilta, mutta tosiasiassa he ovat vain "yhteisön korostetuimmin inhimillisiä jäseniä".
-Sheldon B. Kopp Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet!

Luin tänään työmatkalla vähän tuota yllämainittua. Muinoin Anthony de Mello muutti elämäni suunnan Havahtumisia kirjalla ja samoihin aikoihin minulle suositeltiin tätä. Se oli kuin tervanjuontia. Minulla oli selkeästi guruvaihde päällä. Oli tosiaan niitä jotka olisivat saapuneet maaliin, joka olisi todella olemassa. Tuohon rakoo ajatus siitä, että että gurut olisivat "vain" yhteisön korostetuimmin inhimillisiä jäseniä, ei sopinut.

Filosofisen kauden jäljiltä "kellään ei ollut totuutta, ja jokainen oli samalla viivalla". Ja sitten yhtäkkiä joku puhuikin varmuudella jota ei voinut epäillä. Ja tuohon rakoon ei sopinut puhe inhimillisyydestä. Jollain kohtaa gurut tosiaan nostetaan pylvään päähän, mutta kun heitä kohden sitten kulkee huomaa etteivät he eroa itsestä paljoakaan ja lopulta huomaa sen etteivät he eroa mitenkään. He ovat aivan yhtä tavallisia kuin mitä itse on. Eikä heidänkään pointtinsa ole, jos he ovat terveellä pohjalla, se, että olisin kuten hän vaan että olisin kuten minä olen, sillä en voi olla kukaan muu.

Olla tavallinen on olla juuri sitä mitä on liioittelematta tai vähättelemättä... välillä liioitellen/vähätellen. koska vähättely/liioittelu on kovin inhimillistä :)

torstai 22. syyskuuta 2011

Ei senkään vertaa

Aika yllättävästi annoin itselleni tilaa.
Tänään.

Se paha juttu joka on vaivannut. Taistelu sitä vastaan vain lakkasi. Siinä se on, mutta mikään ei oikeastaan yritä ratkaista sitä. Sama kuin olisi temponut pitkään ovea auki, eikä se tietenkään aukea, koska se ei ole ovi. Se ei voi edes aueta vaikka on kuvitellut että juuri sen takana on ratkaisu, utopia ja iäinen autuus.

Tulin töistä, astuin pihaan ja zip... Mitään yritystä muuttaa sitä mitä on, ei ollut. Välittömästi tajusin ettei ongelmaa vastaan taistelemisen loppuminen toisi rauhaa tai jotain parempaa vaan sen poistuminen ei jättänyt jälkeensä senkään vertaa.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Kurjuus johtuu siitä minkä itselleen tekemällä tekee

Päkä kyseli Taistelusta itseä vastaan kommenteissa kertomaan lisää tai sanomaan jonkin käytännön esimerkin. Näin sitten kirjoitin:


Omaan "pahaan juttuun" on jokin, vaikkakin niin kieroutunut, oma henk.koht intressi.

Siitä minkä kiroaa itsessään on jokin palkitseva ominaisuus. Esim. Välttääkseen vastuun antaa toisten aina päättää omasta puolesta, näin "välttyy" aina vastuulta, mutta toisaalta välttyy myös kuuntelemasta sitä mitä itse haluaa mistä siis syntyy ristiriita. Toisaalta syyttää sitä minkä vangitsee oman päätökseteon, mutta samalla nauttii siitä ettei tarvitse ohjata laivaa itse. Niin kauan kuin syyttää toista siitä, että tämä ei anna päättää itse välttää oivallisesti näkemästä, että syytös kohdistuu omaan itseen ja ettei ollenkaan tarvitsisi nähdä omaa osuuttaan.

Tai...

Haluaa laihduttaa mutta sortuu aina ahmimaan. Mitä enemmän yrittää laihtua sitä enemmän sortuu ahmimiseen. Ahmiminen on rajatonta ja laihduttaminen hyvin rajoitettua. Ei halua nähdä niitä hyviä puolia joita ahmimisessa on, siis kysehän on hyvästä ruuasta jota saa siis vetää rajoituksetta.



Sitä ikäänkuin samaistuu kiistan toiseen osapuoleen, jotka molemmat ovat itsessä, ja sitten käy taistoon sitä toista osapuolta vastaa, joka myös on itse. Shhh. Toista osapuolta vastaan taistelee, ja sitä syyttää, kun on häviöllä, ja syyttää, että oma kurjuus johtuu siitä vaikka lopulta oma kurjuus johtuu vain siitä mitä itselleen jatkuvasti tekee. Ei halua nähdä ristiriitaansa omassa itsessään. Ei halua nähdä ratkaisua itsessään, koska ilman sotaa on rauha ja se on paljon hiljaisempaa kuin toimelias sotiminen.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Arvaamattoman vapaa

Nautin viimeiseen asti vankilasta ja naruista joihin olen itseni kietonut. Vankilassa tiedetään kuinka toimitaan, viikko-ohjelma on tarkka, aina on joku kertomassa mihin mennään ja mistä. Voisin viimeiseen asti syyttää vangitsijoitani, mutta heitä on vain yksi ja se olen minä itse. On paljon turvallisempaa olla itsensä vangitsema kuin arvaamattoman vapaa. En tiedä itsekään kuinka tulen toimimaan, koska mitään kaavaa ei ole. Vapaus on sitä etten tiedä kuinka tämä tie jatkuu tästä eteenpäin. Tätä tietä ei ole. Mikään ei jatku. Tervetuloa vapaus.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Onnellisuus on sanatonta

Jonkun kerran olen merkityksellisyydestä ja merkitysettömyydestä puhunut. Kovasti olen paasannut, että tässä ei ole kyse nihilismistä, mutta mistä sitten? Oikeastaa molemmista. Merkityksellisyys, sydämen täyteys, syntyy siitä, että sydän on tyhjä (merkityksettömyys) vastaanottamaan kaiken. Aika lyhyesti :) Tarkoitusta ei voi sanoa koska tämä hetki pakenee kaikkia määrityksiä. Tämä hetki on rajaavien sanojen tavoittamattomissa. Tämä hetki ei tarvitse sanoja.

Onnellisuus on sanatonta. Kun mökillä pitkän päivän päätteeksi istuu puuterassilla juoden olutta (tai kahvia tai teetä jne) kuuntelee kirkuvia pääskyjä iltahämärässä ja on ennen kaikkea hiljaa. Ei ole menossa minnekkään  eikä ole mitään saamassa aikaan tuntuu kuitenkin kaikki täydelliseltä. Ja kaikki onkin, mutta tuota merkityksellisyyttä ei tarvitse napata sanoihin ja voi jopa sanoa että tuo hetki aivan täysin ilman mitään merkitystä eikä sille mitään merkitystä edes kaipaa ja tämä on mitä merkityksellisintä.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Taistelusta itseä vastaan

Lueskeli junassa Ken Wilberin kirjaa Rajaton Viisaus ja sitä lukiessa aukesi itselle yksi juttu. Pahassa on aina jokin oma intressi. Aina huonosta tilanteesta tms saan jotain itse. Vaikka tilanne olisi kuinka paha tahansa, se antaa minulle jotain. Vaikka kuinka taistelisin tilannetta vastaan olen myös ollut rakentamassa sitä, koska juuri tämä juttu palvelee minua. Ikään kuin rakentaisin taistelun, mutta samaistuisin vain siihen omaan puoleeni ja kävisin sotaa tuota ns. toista vastaan, mutta tuo toinen on minä itse. Omaa osallistumistani en halua nähdä tai myöntää.

Mitä enemmän riuhdon sitä enemmän olen jumissa, koska taistelen itseäni vastaan.
Alunperin taistelua ei ole. On rauha. Peace.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Siitä ei oikeastaan voi sanoa mitään

Hyvän päämäärän tavoittelu siirtää päämäärän jonnekin muualle kuin tähän hetkeen. Tämä hetki on päämäärä jota ei tarvitse tavoitella kuitenkaan mitenkään. Henkinen tie on tämän oivaltamista ja näin sanomalla voi luulla että oivallus on niinkuin jonkin tien päässä, mutta oivallus ei odota jossain vaan se on tässä. Aina. Mitään ei tarvitse oivaltaa. Perille ei tarvitse päästä. Maalia ei ole. Voit pysähtä jo oravaiseni.

Työlläni on yhtä vähän tarkoitusta kuin elämällä, eikä kysymyksessä ole tietenkään mikään kielteisyys vaan, siitä että tarkoitus on aina jonkin janan päässä jokin juttu, mutta tarkoitus on juuri tässä muuttuvana/selittämättömänä. Siitä ei oikeastaan voi sanoa mitään.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Arvon hakeminen

Piirsin paljon nuorempana ja yläasteelle päästessäni olin kovin kiinnostunut sarjakuvista ja sarjakuvittamisesta. Ensimmäisellä kuvaamataidon tunnilla opettaja totesi lakonisesti että hänestä sarjakuvat ovat roskaa. Olen joskus miettinyt yön pimeinä tunteina kuinka elämäni olisi ottanut kovin erilaisen suunnan jos minua olisi tuettu ja potkittu oikealla hetkellä oikeaan suuntaan. Okei jos itsetunto olisi ollut jossain kantimissa tulloin sitä olisi vain tulistunut ja lähtenyt marssimaan entistä tiukemmin, mutta itsetuntoa ei ollut. Vahvuutta ei todellakaan ollut. Auktoriteetin edessä sitä tuntui luhistuvansa täysin.

Heikko lenkki itsellä on lopulta aina ollut arvon metsästys. Sitä piirrostensa kautta haki arvoa. Itselle. Sitä ei kuitenkaan koskaan saanut ja siis tietenkään arvoa ei edes pidä hakea. Arvon hakeminen on sen sanomista etten ole minkään arvoinen, joten haen arvoa, koska minulla ei sitä ole. Arvo ei kuitenkaan koskaan voi löytyä ulkopuoleltani. Sitä ei kukaan voi antaa, sillä se tarkoittaisi ettei sitä minulla koskaan ollutkaan.

Todellinen arvokkuus on oman täyden arvottomuuden ja merkityksettömyyden myöntämistä. Maailma on oikeasti niin iso ettei minulla ole lopulta mitään merkitystä. Unohdun heti kun muistini kuolee. Oma arvonsa/arvottomuutensa on kuitenkin itse nähtävä, sitä ei voi nähdä kukaan muu niin kuin minä.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Kaikki voisi olla paremmin

Kun jalustalle nostettaan se mahdollisuus, että jotain voisi sattua, tämä jokin mahdollinen on mielen luoma harhaelma ja menee kevyesti sen yli mitä on jo. Siis tässä. Tämä mitä on jo, on toissijaista siihen mahdollisuuteen nähden, että kaikki voisi olla paremmin. Mitä tästä, kun tämä voisi olla paremmin. Forever. Ja sitten  tulee hauta, joka pyyhkäisee kaiken pois. Niin kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan ja juuri tämä seikka meidän on tahtomattamme kohdattava. Vaikka jättäisimme ison aukon maailmanhistoriaan, tämä ei kuitenkaan olisi meille yhtään mitään. Emme saa siitä rahtuakaan mukaan. Emme ole menossa mihinkään. Emme saa mitään aikaan. Emme merkitse mitään. Vieno pyyhkäisy ja olemme poissa. Puuf.

Ainoa mitä voi sattua on se, että katoamme nyt eikä meistä jää jälkeäkään.

Paremman hetken odottelu on vittuilua sille hetkelle joka jo on. "Sinä et kelpaa, kun odotan jotain parempaa." Paremman odottelu on myös kivuliasta. Sanon ikuisesti, ettei läsnäoleva kelpaa vaan että jonkin paremman on tultava kohta. Ja jos edes jo konkreettisesti vertaa niin tämä hetki on kaikenkattava, aistittu, rajaton ja se ns. parempi on mielikuva paremmasta: rajattu, raamitettu, hengetön... kuollut.

Ja sanottakoon jälleen kerran että kyse ei ole mistään hengettömästä ja tarkoituksettomasta nihilismistä. Kyse on merkityksellisyydestä, elävästä elämästä, hengittämisestä, elossa olemisesta kaikista syvimmässä merkityksessä.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Vaatimuksista itseäni kohtaan

Kukaan ei vaadi minulta niin paljon kuin minä vaadin itseltäni.
Kukaan ei aseta minulle rimaa niin korkealle kuin minä teen.
Eikä vaatimuksillani ole mitään arvoa, 
kenellekään muulle, kuin minulle
minun kuvitelmissani.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Tästä tähän ei ole yhtään matkaa

Uh. Eka työviikko meni ja vielä ei suurempaa väsymystä. Vähän väsyttää mutta johtuuko se siitä että kuitenkin menee yhdeltä nukkumaan ja seiskalta on kuitenkin herätys :) Mitään halua pois työstä ei kuitenkaan ole. Voi sanoa ettei tuo todellekaan ole minun työni, mutta jos ei minun niin kenen sitten :)

Ajatus siitä, että jossain on jokin paremmin ja hyvin on punahehkuinen metallinen hiilihanko. Siihen tarttuminen on jokseenkin kivuliasta. Se näyttää pakotieltä tästä hetkestä, mutta juuri yritys tästä hetkestä pois on se polttava osuus. Ovelinta on nimittäin se, että halutessaan olla tässä/nyt ja läsnä ei oikeastaan halua olla  tässä/nyt ja läsnä :D Projisoi pois tästä hetkestä kuvitelman kuinka olisi yhtä tämän hetken kanssa, mutta tuo on vain kuvitelma, mielikuva jonka taakse tämä läsnäoleva nykyhetki piiloutuu.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Ja vaikka...

...selvitin ongelman eilen lyhyesti, sitä ei tietenkään alunperin ollutkaan. Kysymys ei ole siitä kuinka saisin yhtenäisyyden takaisin vaan siinä ettei yhtenäisyys koskaan kadonnutkaan. Paratiisista karkoitusta ei koskaan tapahtunutkaan. Tämä kaikki on ongelma vain sille kuvitteeliselle minälle johon samaistumisesta seuraa kuvitteellisia ongelmia, jotka otetaan tosissaan.

Perillepääsy on ongelmallinen juuri sille, joka ei koskaan voi olla perillä. Kun halu olla perillä haihtuu, mitään tarvetta olla perillä ei ole. En voi kuitenkaan lakata haluamasta olla perillä sillä tämä vain vahvistaa halua olla perillä joka on ns. minä. Yritys olla perillä on egoistinen (haluan olla perillä- minä) kun tämä idea lopulta kuolee pystyy, jäljelle jää vain se elämä, joka jo aina on ollutkin ilman halua olla sitä.

Ei kukaan sano koiralle: "Elä sitä elämää jota jo elät."

torstai 8. syyskuuta 2011

Ongelma selvitettynä lyhyesti

Ongelma on vain todellinen, sille minälle joka ei ole todellinen.

Ja uusiksi.
Hitaammin.

Minä maailmasta eristettynä, ulkopuolisena ja erillisenä vaikuttajana, joka valitsee hyvän ja pahan väliltä, ohjaa laivaa, on vastuullinen ei ole kuitenkaan todellinen missään määrin, sillä tämä ns. minä perustuu oletukselle, että tämä minä on jotenkin erossa siitä maailmasta, jossa hän kuitenkin elää. Henkinen tie on lopulta sen havaitsemista ettei mitään rajaa ole ja mitään eristystä ei koskaan ole tapahtunutkaan. Kukaan ei tiedä mistä hän alkaa ja mihin hän päättyy. Ja kun tämä minä yrittää selvittää kuinka hän voisi päästä perille ja maalin tämä ns. maaliin/perille pääsyn ongelma on oikeastaan todellinen vain tälle minälle, jota ei alunperinkään ole olemassa.

Yritän kaikin voimin ratkaista ongelman jota ei ole ollutkaan.

Ha.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Kiertoteistä

Omaa itseään ei pääse minkään henkisen pelleilyn taakse piiloon. Mikään henkinen naamari ei auta. Itseään ei voi välttää. Kiertotietä ei ole. Jalkaa ei voi laittaa oven väliin. Se mitä olen on jotain minkä läpi on kuljettava. Kiemurtelu ei auta. Mikään ei auta.

Henkisyydessä on sama kuin muussakin eli liioittelu on aivan liikaa ja vähättely on tosiasioiden kieltämistä. Herkästi halutaan työntää ongelma henkiselle alueelle vaikka ongelma koetaan lopulta mualla kuin henkisyydessä. "Haluan ongelman jonka voin ratkaista henkisesti" Ettei se vain koske minua.

Olin ekaa päivää töissä ja löysin haalareiden taskusta tekstinpätkän jonka olen kirjoittanut ennen infarktia. Olisin kirjoittanut sen tähän, jos en olisi sitä kadottanut. Eihän siinä mitään suuria paljastuksia ollut, mutta sillä olisi ollut samaa merkitystä kuin tällä tekstillä jonka viimeiseksi kirjoitin ennen you-know-what.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Kuu ja sen heijastus lammesta

A. En voi sanoa yhtään missä sinun pitäisi olla
sillä en seiso siinä missä sinä nyt.

Jokainen askeleesi on sinun, jokaisen saat itse ottaa, eikä kukaan kulje edelläsi näyttämässä tietä tai valoa. Jos seuraat jotain hän yrittää parhaimmillaan viittoa sitä tietä jolla kuljet jo. Ikään kuin pimeässä kulkee monia polkuja: sinun ja kaikkien muiden. Ja kuitenkaan ei voi kulkea kuin omaa tietään.

B. Mielenkiintoista tai ei mutta jokainen hakee omaa kuvaansa tai sitä mitä pitää omana kuvanaan. Sitä esim hakee työtä joka parhaiten heijastaa ne pinnat joita itse haluaa itsestään heijastaa. Hakemalla hakee itsensä jatkumoa. Hakee peiliä joka parhaiten heijastaisi sen mikä minä olen, mutta en kuitenkaan ole mikään kuvitelma itsestäni.

Se puoliso on paras, joka parhaiten tuo esiin sen minusta jota minä pidän omana itsenäni, mutta se jota minä  pidän itsenäni ei välttämättä ja oikeastaan ole minä. Sillä se mitä pidän on kauempana minusta kuin se mitä minä olen nyt. Millaisena itseäni pidän (kuvitelma) - Mikä olen nyt (aktuaali realismi). Se mitä olen nyt on täysin minun saavuittamattomissa. En voi heijastaa itseäni sillä en sisimmässäni tiedä kuka minä olen. En tiedä mitä heijastaa. Haluaisin tulla heijastetuksi tietyllä tavalla, mutta tällä halulla ei ole mitään yhteyttä siihen mitä se haluaa heijastaa.

Kuu joka hakee lampea jo parhaiten heijastaisi sen kajon. Tällä [haulla] ei kuitenkaan ole mitään yhteyttä kuun kajoon. Ja analogia kaatuu jo siinä että sisimmässäni en tiedä mikä minä olen. Jos vain tietäisin tietäisin kuinka itseni parhaiten heijastaa, mutta jos unohdan tämän pikkuseikan etten tiedä mikä tätä kaikkea tarkkailee voisin tietää parhaan tavan heijastaa itseni mutta sisimmässäni tiedän, etten tiedä, kuka/mikä tätä tekstiä katsoo. Nyt.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Mikään ei auta

Jokainen yrityksesi on turha ja naurettava. Henkinen tie, jonka päässä on vapautuminen on, on este sinällään. Häkkisi on keskellä Paratiisiä ja yrität siitä kaikin keinoin ulos. Yrität kovasti sanoa että et oikeastaan yritä ja hapuilusi on ihan muuta kuin yritystä päästä ulos, mutta mikään ei auta: Tilanteen hyväksyminen, paikallaan oleminen, sen hyväksyminen mitä on, meditointi jne Mikään ei auta, sillä häkkiä ei ollenkaan ole. Heiluntasi on aivan turhaa. Yrität vapautua ansasta, jota ei olekaan. Yrität herätä unesta, vaikka koko ajan olet hereillä. Mikään ei auta, koska et tarvitse apua.

PS. En ole oikeastaan päivittänyt koska en saa tekstejäni aikataulutettua julkaisemaan itseään puolelta öin... Ja siis eihän mul mitään sanottavaakaan ole :D Jos joku osaa neuvoa bloggerin kanssa niin osoitteesta mut saa kiinni.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Leikin loppu

Seeking is simply a game that is played 
until the recognition 
that there is nothing to find. 
-Unmani Liza Hyde

Ja leikki jatkuu niin kauan kunnes alkaa olemaan aika varma siitä että kaikki tosiaan on tässä ja nyt. Niin että mitään saavuttamisen arvoista ei oikeastaan ole. Leikki on ohi kun se on ohi mutta niin kauan kuin kuvittelee että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että jonkun nurkan takan olisi jokin pelastustie niin leikki jatkuu. Tässä vaiheessa voi tietysti sanoa, että nurkan takana ei ole yhtään mitään. Ai niin ja nurkkaa ei ole myöskään.

torstai 1. syyskuuta 2011

Pehmyt

There is no time to lose. Literally. - @nicaldo

Kävin sit duunissa palaverissa,
jossa sovittiin et aloittaisin ens tiistaina neljällä tunnilla.
Pehmyt lasku.
Kiva.