maanantai 4. huhtikuuta 2011

Tienhaara kuoleman jälkeen

Ongelmana blogissa joka käsittelee sitä mitä on, on se ettei oikeastaan mitään sanottavaa ole. Kaikki on liikaa ja kaikki on päälle. Homma on jo tässä eikä oikeastaan ole suuntaa johon kulkea. Mitään missiota ei ole eikä oikeastaan mitään tehtävää ole. Tämä blogi onkin roikkunut vähän ilmassa ja olen pohtinut sen lopettamista tai jättämistä silleen sillä nykyiset Facebook ja Twitter tilit palvelevat omilla tahoillaan. En tiedä seuraako tätä kukaan. Kommenteista edellisiin voisin päätellä, että ainakin pari :)

Sain siis aivoinfarktin viime marraskuussa. Olin kolme viikkoa sairaalassa, joista yhden olin tiedottomana, yhden äänettömänä (trakeastomia) ja yhden sitten kommunikoivana. Minun piti mennä naimisiin infarktiani seuraavana päivänä. Se siis jäi. Omalta kannalta mielenkiintoisinta oli se viikko josta en tienyt mitään. Luulin että korkeintaan pari yötä on mennyt, mutta todellisuudessa yksi viikko oli mennyt. Kävin itseasiassa lähellä kuolemaa. Ja oikeastaan juuri sen viestin haluaisin sanoa, mutta mitään viestiä ei oikeastaan ole. Kuolemaa ei ole. Majesteetti ei vain ole alaston ja vaatteeton, vaan sitä ei ole ollenkaan olemassa.

Kyse ei tietenkään ole siitä ettenkö huolisi läheisitäni ja ryntäisi murheesta soikeana heidän luokseen jos he olisivat pulassa vaan kyse on omasta kuolemasta. Siitä että minä katoan. Ja mikä on sanoma, mikä on missio? Sitä ei ole. Kuolema jättää sanattomaksi ja hiljaa. Vastausta ei vain ole. Niin kuin elämässäkin. Se on se vastaus.

18 kommenttia:

marjo kirjoitti...

... sanattomaksi vetää. Elämä on niin hauras. Onnea elämäsi jatkolle...

p.s. minä ainakin olen lukenut, sinä olet ensimmäinen Lukijani blogilleni, joka oli. kiitos siitä! :)

e kirjoitti...

Elämä on tosiaan pienestä kiinni mutta myöskään sen varaan ei voi laskea että kaikki katoaa ja kaikki on haurasta, sillä sekään ei kestä ja elämä kantaa silti, loputtomasti :)

Markonki kirjoitti...

Kiitos, että jaoit kokemuksesi. Odotan aina mielenkiinnolla kirjoituksiasi, niissä on syvyyttä.

Tuo kuolema-aiheen käsittelysi laittaa miettimään ikuista elämää, joka tarvitsee todennukseen läsnäolevan tietoisuuden. Kuolemaa ei ole, kun ei ole läsnäolevaa tietoisuutta. Muotojen takaa nousee "ei mitään", jossa on kaikki.

Sinulla on tieto kuoleman valheellisuudesta, sinulla ei ole mitään mitä enää voisit pelätä. Olet omalla tapaa vapaa, vapaa tekemään juuri sellaisia asioita joita sinun pitää tässä elämässä tehdä.

e kirjoitti...

Voisin nokkelasti tietty sanoa että mikään ei synny eikä kuole, mutta molemmat ovat sanojen rajan takana. Sanat eivät yllä sinne asti.

Miten kuoleman kohtaaminen ja kuolemanpelko sopivat yhteen... Kuoleman näkeminen ja kuolemanpelko ovat molemmat kovin inhimillistä. Ne kuuluvat inhimillisyyteen. Nähtyäni kuoleman voin olla vapaasti juuri niin inhimillinen kuin mitä olen... ja mitä olen aina ollutkin :) Ymmärrän sen pointin, että kuoleman rajalla oltuaan on aika vahvoilla, mutta se ei suinkaan tarkoita että lakkaisi olemasta ihminen, inhimillinen; pelkoineen ja suruineen. Voi vapaasti pelätä menettävänsä kaiken ja kaiken on menettävä :)

Haneli kirjoitti...

Olen "aina" ajatellut paljon kuolemaa.

Viime aikoina ajatus kuolemasta on näyttäytynytkin pelkkänä ajatuksena: kuoleman ajattelu pitää (kuvitteellisen) etäisyyden päässä kuoleman, joka on aina läsnä. Ja se on läsnä siitäkin huolimatta, olenko minä.

Una Reinman kirjoitti...

Onneksi sie olet yhä täällä meidän ilonamme.

e kirjoitti...

Haneli: Kuoleman ajattelu pitää (kuvitteellisen) etäisyyden päässä kuoleman, joka on aina läsnä. :DD Tietenkin lapsille ja joillekin vanhemmillekin saatan sanoa että kaikki kuolee ja katoaa, mutta tämä onkin eri juttu kuin subjektiivinen kuolema: Maailma katoaa minulta.

Una: Niin minustakin :D

Haneli kirjoitti...

Naura vaa :D
Yhtälailla elämän ajattelu pitää etäällä elämän.. kuvitteellisesti, ainahan elämä on ollu ihoni alla..

e kirjoitti...

Osui ja upposi. Jälleen :)

pihlaja kirjoitti...

Kuoleman ajatteleminen rauhoittaa, elämän ajattelu on taas turhauttavaa. Olla, tehdä ja hengittää, sanos tämä puutarhuri.

Kiitos kun kerroit. <3

e kirjoitti...

Itse koen että viime kädessä kuolemaa eikä elämää voi ajatella. Ajattelu jää aina suppeaksi ja kaukaiseksi ikäänkuin varsinainen on tuolla puolen rantaa. Kuolema ja elämä ovat sama asia. Minulle. Molempiin liittyy raja jonko yli ei vain näe. Eläm on yhtä tuntematon kuin kuolema.

pihlaja kirjoitti...

Ei elämää ilman kuolemaa eikä kuolemaa ilman elämää. Tämä asia tulee esille joka päivä töissäkin. Pidän siitä.

e kirjoitti...

Tähän perään semmoinen hymiö et kaikki on OK sillee kuin se on.

Mari kirjoitti...

Nyky-Suomessa kuolema ja sairaus on piilotettu laitoksiin. Siksikin se on meille niin pelottava, sillä se on vieras ja tuntematon.

e kirjoitti...

Niin kuin Barry Long sanoi että kuolema paljastaisi salaisuutensa heti kun siitätehtäisiin julkista, mutta se on kiedottuensin mystifioinnin kaapuun ja sitten laitettu piiloon.

...Tai ei B.Long noin sanout mutta ajatus oli suurinpiirtein tommoinen... :)

Anonyymi kirjoitti...

joku on sanonut elämää ja kuolemaa ,ei tarvitsisi pelätä ; koska ne tulee saman mestarin kädestä

e kirjoitti...

Eikä tuohon mitään lisättävää...

Mika kirjoitti...

Täydellisen pysäyttävä kirjoitus. "Kuolemaa ei ole. Majesteetti ei vain ole alaston ja vaatteeton, vaan sitä ei ole ollenkaan olemassa." Olen viime aikoina pyörtynyt ja ollut tajuttomana kuulemma parisen minuuttia useaan kertaan noustuani istumasta, syy on luultavasti melko harmiton. Kokemus tajuihinsa tullessa on kuitenkin aika diippi, paikkaan orientoituu nopeasti, mutta siitä, missä on ollut ja kuinka kauan ei ole mitään käsitystä. Tajuihinsa tulemista ei voi millään tavalla verrata heräämiseen. Enkö siis tavallaan ole ollut kuollut itseltäni? Kuitenkin olen ulospäin ollut selkeästi hengissä. Onko siis elämääkään olemassa? Elämä ja kuolema ovat olemassa, mutta vain hyvin suppeasta näkökulmasta?