lauantai 30. huhtikuuta 2011

Iso Ei-mitään

Eilen metalliklubilla duunikaverin (ja vanhan koulukaverin) kanssa muistelitiin vanhoja opettajia ja sitä miten yks opettaja oli sanonut tälle (huraa), että susta ei tuu koskaan mitään.. ja mummonpotkija. Hän sanoi ettei hänestä kyllä mitään mummonpotkijaa tullut... Jota seurasi merkitsevä hiljaisuus johon sitten sanoin et ei tullutkaan, mut ei susta tullut kyl mitään muutakaan. Naurulle ei meinannut tulla loppua.

Metallibändi WASP sanoo inhimillisestä olemisesta jotain hyvin olennaista kun Blackie Lawless (just) laulaa et I wanna be somebody. Haluaisin kovasti olla jotain, jokin, mutta ilosanoma on siinä ettei minusta ikinä koskaan tule yhtään mitään, olen ikuinen nolla. Jehee :) En ole yhtään mitään eikä minusta koskaan tule yhtään mitään :DD

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Matkalla sinne missä jo on

Tällä sivulla ei siis ole mitään viestiä tai sanomaa. En voi antaa sinulle mitään mitä sinulla ei olisi jo. Oikeastaan voin antaa oman tyhjyyteni mahdollisimman tyhjänä ja siinä ei ole paljon mitään. Minulla ei ole varsinaisesti mitän neuvoja eikä ohjeita. En voi osoittaa että päämäärä olisi jossain johon sitten pääsee tietyin metodein. Maalia ei ole. Miten voin päästä sinne missä on jo? Reittiä ei ole eikä sen puoleen oikeaa tapaa kulkea. Oliks tää niinku tässä?! Jep.

- Käskethän sä elää niinku tässä hetkessä...
- En käske. Minun puolesta voit elää missä hetkessä haluat :)
- Niin mut sun joka toinen lause on et elä tässä ja nyt, tämä on ainoa mitä on jne
- Jep ja sä yrität älyllistää tämän niin kuin kyse olisi mitä huonoimmaassa mielessä filosofiasta. Kyse ei ole älyllisestä sfääristä. Älyllisyys on aina vain pintaveden liplatusta kun merkittävyys on siellä syvemmällä... Lähempänä pohjaa... Tässä ja nyt on jotain hyvin todellista nyt. Sitä hengitetään, pumpataan sydämellä, tunnetaan jokaisella ihokarvalla ja on suuri ero tunteko jotain sen sijaan että puhuuko ja ajatteleeko tuntemista.
- No mut onhan sulla jotain annettavaa...
- Mitä... Tarkemmin ottaen?
- No siis ajatuksia ja tuntemuksia joita sitten jaat tämän median kautta.
- Mutta ne eivät ole minun. Myönnän tuovani itseäni tietyin tavoin esille mitä tehdään S-Marketissakin ja jokainen semmoinen poimii omansa joka katsoo että jotain omanlaistaan löytää.
- Eikö kuitenkin voida katsoa etä olet jotain metodia noudattanut, että olet päässyt tähän hetkeen?
- Eli olen lakkaamalla lakannut tekemästä asioista joiden tekeminen ei saata minua siihen pisteeseen jossa jo olen?
- Niin...
- Kukaan ei kuitenkaan voi tulla siihen pisteeseen. jossa jo minä ole. Kukaan ei voi tulla minuudeksi?
- Joo mut etkö myönnä että jokin tie on siihen pisteeseen jossa jo olet?
- Älyllisellä tasolla kyllä, mutta johtaako jokin tähän :) Pointtihan on sinä ettei tämäkään keskustelu varsinaisesti johda mihinkään. Näitä asioita voi puida vaikka kuinka ja silti juoni jää kuitenkin auki... Loputtomasti.

torstai 28. huhtikuuta 2011

Ota kiinni siitä mistä ei voi ottaa kiinni

Ellei porttia ole, miten sen läpi pääsee? -Wumen Huik'ai

Olin koirien kanssa iltalenkillä ja oli tosi rauhaisaa. Ei tuullut. Aurinko paistoi vielä vähän. Todella rauhaisaa.

Tämähän on prosessi, tämä on liikkeessä. Tämän voisi vangita ninkuin veden eli ei mitenkään. Juoni on niin kauan kesken kuin se on lopussa, ja kun se on lopussa, se on ohi. Kysymys on keskeneräisyydestä ja sen hyväksymisestä. Mikään paikkausyritys ei auta, mikään narujen pään solmiminen ei auta. Minkään selityksen rakentaminen ei auta. Kysymys on aukosta juonessa ja siitä, että hyväksyy sen että jatkuu... Kunnes lukee The End.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Yhteys siihen mitä on

Viime kädessä tämä on se tie jo. Kirjoitan päivisin tänne, Facebookiin, Twitteriin ja Foursquareen. Annan itsestäni ulos minkä vain voin. Ikäänkuin olo on kuitenkin padolla. Ikäänkuin minun olisi annettava veden virrata täysillä, mutta nämä kanavat tuntuvat kovin rajallisilta. On riemulista kun pääsen puhumaan siitä mistä oikeastaan en voi sanoa sanaakaan. Ollaan niin kuin asian äärellä, mutta huomasin nyt, että on vielä riemullisempaa kun voi jakaa tätä tuntematonta yhteyttä niiden ihmisten kanssa jotka ovat myös tässä. Semmoista sanatota yhteyttä. Oikeastaan huomaan ettei muula ole niin väliä kuin juuri tällä yhteydellä, sillä yhteys voi olla vaikka muuen oltaisiin eri leveleillä. Ja tämä yhteys on kokonaisvaltaisempi kuin mikään sanallinen yhteys joka voi yhteyttä tukea, mutta ei ikinä rakenaa sitä.

Huomasin että suhde on aina kaksisuuntainen. Toisen on oltava yhtä auki kuin itse on. Yhteys voi syntyä kun se pääsee kiemurtelemaan yllättävää kautta toisen ytimeen. Joo ja tiedän että tää kuulostaa aika tuubalta vaikka siis on aika pratikalia.

Maanantaina juttelin hetken englantia Jumala Äidin tuntevien eteläkorealaisten kanssa. Eilen Helsingin keskustassa Hare Krishna mies yritti tehdä tuttavuutta kysyen mitä kuuluu ja minä vastasin että ihan hyvää ja menin menojani. Tennispalatsissa yks juoppo halusi lainata kännykkääni eurolla. En antanut. Noitui minut/kanssaihmiset kun ne on niin ihmetyyppejä. Olin yllättynyt miten tyynesti suhtauduin tähän. Rautatieasemalla minulle tarjottiin evankeliumia mukaan traktaattina ja otin. Silmäilin sitä ja ekana tuli mieleen että aika pitkästi ja juurta jaksaen nää on selittäneet sen mikä ei oikeastaan kaipaa selityksiä.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Jumala Äidistä päättyvään tiehen

Olin menossa hakemaan autosta matkakasseja kun minut pysäytti rapuissa kaksi etelä-korealaista naista. He halusivat kovasti kertoa minulle Jumala Äidistä ja he nauroivat kun kuulivat nimeni (yksi heidän veljensä oli samanniminen). En kokenut vahvaa yhteyttä, mutta silti koin, että vaikka sanat eivät oikeastaan osuneet kohdalleen, yhteys, joka oli ylempänä kuin yksikään sana, tapahtui. En haluaisi kuulostaa liian korkealentoiselta, sillä oikeastaan inhoan kaikkea mikä irtoaa vähänkään arkipäiväisyydestä. Koen että se mikä on todellista on myös hyvin lähellä sitä minkä koen olevan tässä ja nyt. Onni on mitä käytännöllisintä.

(Huomasin muuten puhuessani englantia afasian oireiden katoavan tyystin.)

Ja asiasta toiseen... 

En siis kykene jatkamaan sitä harrastusta joka oli minulle kovin tärkeä. Tämä ei ole mikään uusi tieto, sillä olen jo aikanaan nähnyt tämän päätöksen. Katselin jotain aivoinfarktijuttua ja itselleni selvisi etten voi jatkaa; kaiken rehellisyyden nimissä. Meni oma aikansa ja kun sitten lähetin valkulle viestin saatoin tuoda asian julki Facebookin kautta. Tää oli tässä, ei voi mitään.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Eilinen meni jo

Pointtihan on myös siinä ettei elämäänsä voi rakentaa tapahtuman varaan joka tapahtui viime marraskuun alussa (aivoinfarkti), koska elämä menee koko ajan eteenpäin. Ei matkan varrella voi takertua mihinkään, sillä lopulta se on sama kuin liikkuvassa junassa yrittäisi tarttua ohikiitäviin pajunoksiin jne. On käytävä tietyt hommat läpi, siis ok, mut takertumalla menneeseen ja rakentamalla sen varaan jää lopulta sen varaan kun muu elämä rientää kiljuen ohi. Koin joskus (yli kymmenen vuotta sitten) ns. uskoontulon, ja monta vuotta sen jälkeen ikään kuin rakensin sen varaan, mutta se on tapahtunut jo, ei se ole jotain minkä varaan voi mitän rakentaa, sillä se on mennyttä. Ainoa minkä varaa oikeastaan voi rakentaa on tämä hetki, eikä tämän hetken varaan tarvitse/voi rakentaa mitään, sillä tässä tämä on. Ei tähän oe mitään lisättävää... Tämä on täytetty jo.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Koirat ja tämä hetki

Facebookiin laitoin jotain siitä miten koirat elävät aina tässä hetkessä ja miten ihmiset suojelevat itseään suunnittelemalla parempaa huomista tai tulevaa jne. Tietenkään mitään tulevaa nyt ei ole... sanose vaikka koirille. Tulevan suunnittelussa on tietty painoarvo. Suunnitelmana. Tässä hetkessä ei kuitenkaan ole mitään tulevaa tai mennyttä mitä emme itse tuo siihen. Itseasissa se mitä minä kutsun minäksi on menneisyyden asettamaan ja tulevaisuuteen prjisoitua, joka siis tuodaan tähän hetkeen. Se mikä on minä nyt on vapaa menneestä/tulevasta. Olen rajaton, vapaa, rakkaus, äärettömästi. Nyt.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Äiti Amma

Näin unta Äiti Ammasta. En ole häntä varsinaisesti koskaan tavannut, mutta än istui päydän takana ja ekalla kerralla kysyin jotain yhdentekevää ja vastasi samoin. Toisella kerralla hän oli jonkun pleksiseinän takana ja kysyjä kanssa. Olin hirvittävän liikuttunut. Kysyin koko olemassaoloni painolla mitä voin tehdä tai mitä minun ehkä tulee olla tekemättä jotta voin saavuttaa tämän hetken. Hän näki miten musertunut olin. Hän kiersi pleksit ja vakuutti intialaisella aksentilla englantia puhuen että kaikki on ok, mitään hätää ei ole. Koskaan... Ja juuri sen haluan sanoa sinulle: Kaikki on ok ja mitään hätää ei ole. Koskaan.

Näin tutun kaupassa.
Isoa hymyä hänen kanssaan ja hänelle.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Normaalisti valaistunut

Vanhan tradition mukaan itsensä valaistuneeksi sanova toimii parhaana merkkinä siitä että joku ei ole valaistunut... eli... Minä olen valaistunut! He-hee :DD Olen niin valaistunut, että ihan häikäisee!!! Fiuuu!!! :D Mä oon siis niin tavallinen että... Mulla on huoleni ja murheeni. Laskut pitäis maksaa ja rahaa ei oikeastaan ole. Koirien eläinlääkäri maksaa, lasten vaateet, en osaa monia asioita ja välttelen joitain asioita jne jne ja ja.... :D Tiedätkös mitä? Hirvee tarve todistella, että on ihan normaali tai hirvee tarve selittää mitä valaistunut on-ei ole, nousee molemmat samasta lähteestä :) Valaistunut/normaali määritelmä yrittää kuroa umpeen sitä mitä ei oikeastaan saa umpeen, koska se on aina ikuisesti auki. Viimeistä sanaa ei voi sanoa, koska sitä ei ole... Voinko mitenkään tietää mitä olen :D Siis oikeesti kukaan ei varmaan tajua yhtään mitään mitä höpisen :D

Katsoin hetken Myrskun Ratsastajia.
Olen nähnyt sen aikoinaan elokuvissa.
Koirat kuorsaavat ja on niin hiljaista.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Kuolema kevyellä sydämellä

Sydämellä on jotain asioita, joita on halunnut kertoa joista tää kuolemajuttu on itselle tärkein, mutta niin kuin olen muualla huomannut niin se ei herätä ihmisissä mitään niinku et uskomatonta, tai et tommosta voi käydä jne Oikeastaan en tiedä mitä sen tulisi herättää. Olennaista on tietty se ett tää juttu on itselle ollut kovin tärkeä ja tiedän sen että en voi oikeastaan mitenkään siirtää tän jutun tärkeyttä eteenpäin, koska kuitenkin jutussa on enemmän kyse subjektiivisuudesta kuin mistään. Sitä jotenkin on vain kuljettava eteenpäin vaikka vähän aikaa on maannut arkussa. Ikäänkuin huomaamatta kantaa arkkua mukanaan. Samat jutut jatkuvat edelleen mutta kuolema kulkee kaikessa mukana.

Asioista ei ole mitenkään tullut tosi tärkeitä. Täähän ois kiva... vaan asiat ovat välillä tärkeitä ja välillä nillä ei juuri ole väliä. Eräällä lailla inhimillistä. Eikö.

Yks juttu mikä on ollut tässä et mitään asiaa ei kannata tehdä muutoin kuin sen itsensä takia, että ei tee sitä mitään muuta tai ketään muuta varten vaan sitä varten että ittellä on mukavampaa. En siis siivoa minkään muun takia kuin oman viihtyvyyteni. Itse se maailma on rakennettava mieleisekseen.

PS. Ahaaaa!! Viitaten valaistumis-juttuun niin todellista vapautta on se, että voi olla valaistunut ja ei-valaistunut mikä nyt vain on ok :D Ou jee.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Inhimillisyys alkaa nyt

Inhimillisyys on sitä että on oma itsensä. Oma itsensä on kun ei yritä olla mitään muuta kuin on. Ja oma itse on jotain mikä jää ikuisesti verhon taa. Hammas ei voi purra itseään. En voi mitenkään tavoittaa itseäni. Koskaan. Ja sama on siinä, että minulla ei lopulta ole aavistustakaan siitä mitä huomenna tapahtuu. Kaikki on täysin avoinna :)

Pihalla katselin kevättuulta, joka tempoi raivokkaasti jo ajat sitten kuolleita lehtiä. Aurinko poltti lämpimästi. Oli kylmä ja lämmin samaa aikaa.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Valaistuminen

Kuolema ei meitä liikuta. Silloin kun me olemme, ei ole kuolemaa, kun kuolema on, ei ole meitä. -Epikuros  
Kävin eilen kaverin kanssa keskustelua valaistumisesta. Mitään sanottavaa siitä ei varsinaisesti ole mutta keskustelu jäi vaivaamaan, tai oikeastaan lähinnä se että huijaanko itseäni?
Nostettakoon täten ruma kissa pöydälle eli olenko valaistunut? No suurimman osan ns. ajasta en koe moista kysymystä edes olennaiseksi, mutta oikeastaan voin sanoa etten ole ns. valaistunut ainakaan siltä osin, että tuo kysymys minua ainakin kymmentä prosenttia vaivaa. Hyvin nopeasti nousee kysymys siitä, että onko moinen edes tärkeää tai et niinku who cares tai ainakin koen et kun moinen kysymys ei missään määrin kosketa, eikä sillä ole oikeasti väliä. Juuri minulle... Ja eikö oikeastaan tällä (en kysy lupaa) tällä ole väliä, että se ei itselleni ole mikään iso kysymys. Tai että se minulle ei oikeastaan ole mitään...

Nimitäin tiedän miten tämä kysymys on ollut minulle kaikki kaikessa. Just siitä ei sais olla kiinostunut, mutta sen on nähnyt juuri kaiken muuttavana. Olen tavoilellut sitä, asettanut sille takarajoja, olen ollut sitä nostamatta esiin täällä ja se kuitenkin kummittelee jossain. Se joka tätä ei ole tavoitellut kaikella intohimollaan ei tiedä.

Oikeastaan tämän myötä on jotenkin vahvistunut se, että valaistuminen on sitä, ettei enää oikeasti piittaa valaistumisesta oikeasi tuon taivaallista. Olla ikäänkuin vapaa tämän kysymyksen piirissä. Henkilöä, jolle tämä kysymys ei ole tullut olemaan kaikki kaikessa on pitkällä siitä, ettei tämä kysymys merkkaa mitään. Eikä tämä kysymys ole kaikille muuten kuin, että kuolema kyllä vastaa kaikille :)

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Poliittinen eläin: Vuf, vuf!

Ns. Vaalit ovat lähellä joten... Ne ihmiset, jotka uskovat tähän systeemiin, äänestävät myös parhaiten. Ne jotka äänestävät uskovat tähän järjestelmään ja ovat niitä jotka ovat jo menestyneet tässä järjestelmässä. Ja kääntäen: Ne jotka ei ole menestyneet juuri tässä järjestelmässä eivät jaksa myöskään tukea tätä järjestelmää äänestämällä, joka on heidät kaatanut. Pointti on tietty siinä ettei yksikään järjestelmä kaada tai murra minua, mutta usko johonkin järjestelmään tulee sitä kautta miten paljon/vähän se palvelee minua. Jos siitä on ennemmän haittaa kuin hyötyä usko siihen rappeutuu.


Facebook kaveriani lainaten: Voisinko mä äänestää sen puolesta, että ihmisistä välitettäisiin ihmisinä, ei vain siten, että kenelle annetaan enemmän tai vähemmän rahaa?

HUOM: Enkä lainannut mitään puoluetta nimeltä. Tämä oli enemmän psyologinen kuin poliittinen huomio.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Hypnoottista kiireettömyyttä

Minulla ei ole aamulla aavistustakaan mitä tänne tulen kirjaamaan. Tai no ehkä joskus on, mutta semmoinen "pakottava tarve", joka aikaisemmassa blogissani oli, on poissa. Kysymys on nyt siitä, että jos en ehdi niin en ehdi. Aiemmin yritin väkisin saada ton mahtumaan nin ns. et joka päivä tulee jotain.

Ensimmäisenä infarktin jälkeen tajusin, että ehkä on tietyillä ylikierroksilla käynyt tai oikeammin on ollut kiire johonkin vaikka on itseään hitaana pitänyt. Semmoinen pieni tajuamus et ns. yhteiskunta kulkee kauheen vilkkaasti ja ihmisiä ei oo todellakaan tarkoitettu semmoiseen vauhtiin... eli vauhti on liian kova. Ei muuta, mutta kiireen ytimesä on pelko. Vauhtia on pidettävä yllä jottei jäisi kelkasta, jottei jäisi jostain paitsi jne. Kiire ei oikeesti oo vittu mihinkään. Huomasin juuri kirjakaupassa että jos puhun raivostuttavan rauhallisesti ja hitaasti dysartrian oireet jäävät vähäisemmiksi. Puheesta saa helpommin selvän ja oireet ovat vähäisempiä, siis niin ettei oireita itse huomaa, kun itse pysyy tietyssä vauhdissa ja kun mä anna tilaa ittelleni. Ei siis tarvitse olla muuta kuin aina rauhallinen :)

Olen siis tehnyt vuorotyötä, minkä vuorokausirytmi ei oikeastaan minulle sovi. Siihen työhön siis palaan jos muuta en voi, ja muuta ei ilmene, mutta se ei ole hyväksi pidemmässä juoksussa minulle tai kenellekään. Enkä tarkoita mistään kauheasta vauhdista vaan niin hiuksen hienosta ettei sitä juuri näe, mutta siellä se on ja kun se lakkaa sen huomaa.

Luin lapsille Tatua ja Patua astetta hitammin. Puheeni oli selvempää, mutta selkeästi hypnoottisempaa. Tyttö meinasi nukahtaa syliin.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Hyvä juuri semmoisena kuin on

Totesin puheterapeutilla että olen hyvä jätkä. Jep. Tarkoitin sitä... enkä tarkoittanut että olisin yhtään parempi kuin yksikään muu jätkä (tai muija) vaan että olen just hyvä tämmöisenä. Kyse on jostain itsensä kunnioittamisesta tms. Mitään ei pidä tehdä sen takia, että se on hyvä(ä) jollekin toiselle jotain, vaan asia on tehtävä sen itsensä takia. Hyvä jätkyys nousi kuitenkin siitä, että on ainoa mahdollinen juuri näissä nahoissa ja osaa antaa arvonsa sille, sekä siitä, että tiedän kokeneeni asioita joiden kokeminen ei ole ihan itsensäselvyys. Olen arvostettava vaikkei kukaan minua arvostaisi.

Puheterapeutille sanoin (myös), että vaikka dysartria vaivaisi minua loppuiän niin sen kanss olisi van opittava elämään. Ennen sitä vastaan kuitenkin taisteli ja nyt on semmoinen hyvällä tavalla I don't care-mentaliteetti.

Neuropsykologilla tajusin etten oikeastaan ole antanut infarktille mitään nimeä. Kyse ei kuitenkaan ole vain onnettomuudesta tai muuten kielteisestä asiasta. Poikani sanoi että muuten et olisi kohdannut kuolemaa kun puhuin hänelle infarktista. Itselle hyvän ja osuvan harrastuksen olen joutunut jättämään, mutta siltikään en näe tätä suinkaan vain huonona juttuna.

PS. Tää ei varmaan merkkaa sulle mitään mut mä sain aivoinfarktin 5.marraskuuta. Kun sitten puhuin broidin kanssa puhuimme V niin kuin Verikostosta (sarjakuva/kirja) jonka läpi kulkee eräänä teemana vanha loru/runo Guy Fawkesista ja se alkaa näin:

Remember, remember the fifth of November
Gunpowder, treason and plot
I see no reason why gunpowder treason 
Should ever be forgot

 En osaa sanoa mitä tuo itselle merkkaa, mutta jotain se itselle merkkaa.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Vastapalloon lyöminen on helppoa

1.0. Juuri vastapuoli tekee kasvun mahdolliseksi. Vastaaja on täysin riippuvainen kysyjästä, myyjä on riipuvainen asiakkaasta, lukija kirjoittajasta ja päinvastoin. Opettaja on täysin riippuvainen siitä että oppilaat tulevat juuri kuuntelemaan häntä... jos nyt hetkeksi unohdetaan oppivelvollisuus.  Hallitsija on täysin riippuvainen alamaisistaan.

1.1. Toinen pointti on se, että mitä enemmän antaa sitä suuremmaksi kasvaa mahdollisen vastaanottajan kyky ottaa vastaan ja antaa takaisin. Mitä syvemmältä itsestään kaivaa sitä suurempi vaara on siinä että myös vastapuoli putoaa syvemmälle. Mitä syvemmältä antaa itsestään sitä syvemälle halukkaisiin kuulijoihin kaivautuu. Kyse on kuitenkin siitä, että oikeasti antaa itsestään ja se ei ole "kivutonta" vaan ikään kuin paljastumista; paljastamista. Pontti e oe tietenkään kivussa vaan siinä että herkkyys saa esiin herkkyyttä.

2.0 Täs joku päivä tajusin, ettei tää homma tästä muutu mikskään. Tää on tätä loppuun asti ja sitten ei-mitään. Kamppailua, vierailua erilaisissa kulttuureissa, kasvua, lepoa, kamppailua jne. Eikä tää mitenkään ollut kielteinen juttu, vaan tämmöistä tää touhu vaan on.

Ps. Tämä on muuten viimeinen mietelauseeni ennen onnettomuutta (5.11.)

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Kunnioituksesta ja yksi oivallus

Jos ei kunnioita itseään,
kukaan muu ei voi kunnioittaa minua,
ja en voi edes kuulla heidän kunnioitustaan.

Kunnioituksessa on kyse eräässä mielessä syvemmästä asiata. Joko sitä on tai sitten sitä ei ole. Jos yritän voittaa jonkun/jonkin kunnioituksen tämä johtuu siitä, ettei minulla sitä ole omaa itseäni kohtaan, ja ikäänkuin yritän teoilla voittaa osakseni sen mikä on jo minun. Yritän voittaa toisen kunnioituksen juuri siksi, että kunnioitan jo itseäni, mutta virheellisesti katson, että kunnioitukseni on jonkin/jonkun varassa. Kunnioitukseni, se että olen juuri minä, omalla paikallani, joka on tässä, ei ole mistään kiinni.

Kunnioitusta ei tarvitse ansaita mitenkään. Tämä on ongelma vain, jos luulen sen olevan jonkin varassa. Vähän niinkuin koiralaumassa yksi on pomo, jota kaikki kunnioittavat. Jos tuolta johtajalta yrittää hankkia kunnioitusta, ja kyse on oikeasta johtajasta, niin kaikki toimet kunnioituksen saamiseksi ovat lipittelyä tai lepyttelyä, sillä kukaan itseään arvostava ei pyri saamaa toisen kunnioitusta itselleen. Sitä ei tarvitse. Jujuha piilee siinä että jonkun esim ihmisen katsoo semmoiseksi että hänen tulee kunnioittaa minua, mutta entäs jos hän kunnioittaa jo ja vaikka hän ei missään määrin kunnioittaisi minua niin mitä sillä olisi väliä?

Kunnioituksenpuute on ikäänkuin puutostila. Puutostilainen sanoo, että häneltä ikäänkuin puuttuu jotain. Hän on jotain vailla, ja kuitenkin hänellä on jo kaikki. Ne jotka kuitenkin kunnioittavat itseään haistavat sen että yksi elää puutoksessa.

Tässä vaiheessa tein lapsille spagettia, ja söin itse, ja luin Byron Katien kirjasta I Need Your Love -Is That True? seuraavat sanat...
I don't do thoughts; they do me-
until I question them.
...ja pysähdyin niille sijoilleni. Tämä ei ehkä välity eteenpäin mutta jotenkin sain ikäänkuin etäisyyttä siihen minkä olen kokenut itselleni hankala. Mikä ikinä onkin ongelma, minä en ole se. Minun ei tarvitse tarvitse tehdä sille mitään, sillä minulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa :D

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Elämäni oivallus (My stroke of insight) -Jill Taylor Bolte

...on oikeastaan ainoa kirja, jonka olen lukenut kokonan loppuun sairausaikana. Kirja kertoo aivotutkijasta joka saa 37-vuotiaana (samanikäisenä kuin minä) saa ison aivoinfarktin, josta toipuakseen häneltä meni n. 8 vuotta. Hänen infaktinsa oli paljon isompi kuin minulla, sillä hän sekä menetti sekä kyvyn puhua, että ymmärtää puhuttua kieltä, saati että hän ymmärtäisi muita. You Tubesta löytyy tämmöinen video jonka innoittamana tuon kirjan lainasin. Jos et kirjaa lue niin tuo video kertoo olennaisen. (Itseasiassa varasin tuon kirjan ja myöhemmin samana päivänä kyselin samaa kirjaa Suomalaisesta Kirjakaupasta. "No tuolla se on ale-hyllssä", sanoi myyjä. :D Se oli sit 8 euroa kun aiemmin oli 38 euroa :DD)

Jillin kokemuksensa oli kuitenkin pajon värikkäämpi kuin minulla. Itsellä oli enemmän semmoinen nollakokemus. Tyhjä kohta. Ikään kuin menen nukkumaan ja herättyäni kaikki on niinkuin et tosi hienoo et sä heräsit. Naiset halas ja muutenkin oli kivaa :D Kuitenkin kumpikin on minusta riippumatomia seikkoja; nukahtaminen ja heräminen. Jillin kokemus oli selkeän nondualistinen, jakamaton  ja hän koki suurta yhteyttä yms. Sama kokemus oli oikeastaan itsellä vaikka eroavaisuus oli suuri.

Naapuri johon edellisessä viittasin sanoi, että nollakokemattomuus/ei-mitään johtui vahvoista lääkkeistä, mutta oikeastaan sillä ei ole väliä. Minulle. Se mikä oli vahva ennenkin on vahva edelleen. Mysteeri ei ole jossain nurkan takana vaan tämä selkeä nyt, on mysteeri sinällään.

Jill Taylor Bolte Homepage
Jill Taylor Bolte "How it feels to have a stroke?" You Tube (sama kuin tekstissä)

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Liian vähän huumoria

Kävin aika tiukkaa keskustelua tänään. Vastapuolella oli aika tuttu mies. Kun kerroin siitä mitä oli käynyt alkoi ei-nyt-ihan-käännytys mutta semmoinen painostava ilmapiiri, josta en oikeastaan pitänyt. Kilometrien päähän näkyivät tietyt varmuudet ja oikeastaan oli mahdotonta puhua vapaasti. Jos joku on puolensa valinnut ja hän seisoo voitonriemuisena mielipiteensä päällä on mahdotonta sanoa mitään rakentavaa, sillä jokainen sanottu asia helposti tulkitaan hyökkäykseksi tuota mielipidettä vastaan. Asia josta puhuimme oli oikeastaan ihan jees, mutta olin lopulta aika helpottunut kun dialogi päättyi. Liian vähän huumoria, liian vähän vapaata ilmaa, liian vähän yhteyttä.

Illalla join lasin valkkaria ruuan kera.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Neljänkympin kriisi

Puheterapeutti kysyi: "Olisko mahdollista että sulla olis neljänkympinkriisi menossa?" Hyvä kysymys. Olen pitänyt ikäkriisejä huuhaana, mutta hankin ensimmäisen auton/asunnon, vaihdoin kotikaupunkia, menin kihloihin ja vuoden päästä eka lapsi oli tulossa ja olin just täyttänyt kolmekymmentä :) "Se rakentaa niinko pesää." Nyt neljäkymmentä lähenee ja kyselen työni mielekkyyttä, että jos kerkeis vielä jotain muuta tekemään... Eihän sitä oikein koskaan ole ollut täysin tyytyväinen tohon duuniin, mutta se on palvellut juuri semmoisena, mutta nyt on tuntunut entistä vaikeammalta palata sinne ja ei ole epäilystäkään ettenkö palaisi, että lapset saavat ruokansa ja laskut maksettua, mutta yhen kavrin sanat ovat kaivertaneet entisestään. "Jos kahdeksan tuntia käyttää johonkin niin kai se on semmoista josta tykkää."

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Syytös on yhtä kuin syyllisyys

A: Joskus kysyin miksi minulle käy näin tai oikeastaan koin, että juuri nyt pitäisi näin kysyä mutta kysymystä ei noussut. Siis oikeastaan en kysynyt miksi minulle käy näin. Ja koin että pitäisi... :)

B: Olen huomannut, että (aivoinfarktipotilas) tämän varaan voisi rakentaa hyvin oman identitettinsä. Asiaa katsoo pohjana joka kantaa, ja kuitenkin tämä on vain vaihe. Koskettaa laajemmalti ja syvempää, mutta siltikään tuskin laitan Twitteriin loppuelämäkseni:
father of two; one wonderful wife; two dogs; one stroke; nonduality (what the he#% is that!!!); smile; light; all there is, is this  
Tämä tietysti toimiin kaikansa mutta ei sitä voi loputtomasti toistaa. Se on vähän niinkuin jokin identiteetti on tuomittu jonnekin Identiteettien Las Vegasiin. Kehäraakki. Muuhun ei ole enää kuin toistamaan sitä samaa ja vanhaa. 


C: Olen itselleni jaotellut, että tänne vuodatan pidempiä juttuja, FBiin tulee arkipäiväisempää ja Twitteriin tulee englannniksi. Hyvä minä. Vedän loistavasti :)

 D: Tajusin tässä pari iltaa sitten, että syyllisyys projisoidaan hyökkäykseksi. Syyllisyyttä ei haluta itselle joten se nähdään muualla jota vastaan sitten hyökätään, mutta alitajuisesti tajutaan että syyllistäminen ja hyökkäys ei ole reilua ja jokaisesta syyllistämisestä (aka hyökkäyksestä) tunnetaan syyllisyyttä. Mitä enemmän hyökkään ns. ulospäin sitä enemmän tunnen syyllisyyttä. Mitä enemmmän tunnen syyllisyyttä sitä enemmän hyökkään. Noidankehä jota ei voi purkaa kuin molemmista päistä. On tajuttava että syyllistäminen on sama asia kuin syyllisyys tai ne kulkevat aina käsi kädessä. Ei toista ilman toista. Mitä enemmän näen jonkin/jonkun syyllisenä sitä enemmän alan häntä vastaan hyökkäämään. Jujukin piilee siinä, että kun haluan, ja nimenomaa haluan nähdä jonkin syyllisenä, halun että syy on minulta poissa; syy ja vastuu. Koska hän on syyllinen vastuu ei ole minun, mutta olen aina vastuulinen omasta syytöksestäni vaikka joku olisi murhannut kaikki ketkä tunnen. Tiedän sen. Syytös on aina minun ja jos se on minun olen siitä vastussa.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Puhumista ääneen

Tapasin eilen neuropsykologin ja puheterapeutin. Puhuimme paljon viikon lomastamme niin, että ei oikein varsinaisia tehtäviä tehtykään. Sain kotiläksyä ja tajusin pari hommaa.

Puheeni on edelleen dysartrista ja se on itselleni näkyvin haitta. Wikipedian mukaan dysartria on  keskus- ja/tai ääreishermoston vauriosta johtuva häiriö, joka aiheuttaa puhelihasten heikkoutta, halvaantumista tai tuntopuutoksia. Dysartria ilmenee puhetta tuottavien elinten hermostollisesta sääntelyssä, jolloin puhe on hidastunutta, takertelevaa, epäselvää tai puuttuu täysin. Itselläni dysartria on lievimmästä päästä, mutta itse huomaan se jatkuvasti. Puhe on niin lähellä minua. Päästäkseen samaan fiilikseen on saatava naamansa vähän jäähän, käytävä hammaslääkärillä puudutettava tai juotava viinaa. Ajatus juoksee edelleen loistavasti mutta puheentuotossa on vaikeuksia. Sitä vähän niinkuin sössöttää.

Yksi oivallus on se ettei edes pidä puhua kovinkaan kiireellisessä paikassa, toinen on se että rauhaton tai äänekäs paikka hankaloittaa puhetta. Tämä on ihan sama kuin tervepäiselläkin mutta dysartriselle kyse on vielä vaikeammasta asiasta. Oman äänen kohottaminen hankaloittaa puhumista. Tajusin että tarvitsen aina rauhallisen paikan jos haluan sanoa jotain ns. olennaisampaa.

Toinen oivallus liittyi ärtymiseen eli aivovammapotilaiden ärtymiskynnys on selkeästi madaltunut. Pienemmät asiat vituttavat :) Alkuvaiheessa huomasin että kauppakeskuksen hälinä oli pidemmän päälle raskasta. (Vähän niin kuin verensokeri lakisi.) Tätä olen sitten itsessäni tarkkaillut varsinkin kun puoliso on huomauttanut että lasten kanssa olen astetta ärtyneempi ja räjähdän helpommin. Boom. Terapeutille sanoin, että en oikeastaan tiedä olenko ärtyneempi vai en, mutta sen tiedän etten pidättele sitä niin kuin aiemmin, vaikken mikään padonrakentaja ole aiemminkaan ollut. Mihinkä puheterppa sanoi tosi osuvasti, että tuoko on tekosyysi mihin aiot vedota kymmenenkin vuoden päästä, että kun oli aivoverenkiertohäiriö AVH silloin 2010 niin voit ärtyä helpommin? Todella hyvä pointti. Hmm.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Inhimillisyys alkaa oman heikkouden tunnustamisesta

A. Kaksi kertaa olen ollut varma että kuolen. Arpikudos niskassani turposi, ja kysyin illalla kotiin tulleelta puolisoltani näkeekö tämä mitään. Hän sanoi, että ihan selvästi on turvoksissa ja hän soittaa heti leikkaavalle kirurgille. Menin sängylle ja olin aivan varma, että menetän kaiken. Kirurgia ei saatu heti kiinni koska oli leikauksessa. Puolet minusta oli varma, että kaikki menee ja puolella ei ollut huolen häivää. Puolet oli varma että kyse on hetkellisestä jutusta ja johtuu huonosta nukkuma-asennosta. Lapset leikivät iloisesti, yks tuttu oli käymässä, olin tilannut pitsan ja makasin sängyssä varmana, siitä että kaikki menee. Kuin hukkava kauhoisi vettä. Puoliso sai kirurgin kiinni ja oli sitä mieltä ettei tarvitse käydä näyttämässä. Puolisolleni olin uhonnut hetkeä aiemmiin että minua ei saa perjantai-iltana päitystykseen edes poliisisaattueessa. Seuraavana aamuna ei mitään. Turvotus oli poissa.

B. Tunsin jo illalla päänsärkyä ja tämä oli ensimmäinen kerta. Mitään kipua ei ollut. Menin kuitenkin nukkumaan ja ajattelin että tuo aamuun mennessä häviäisi. Nukahdin. Heräsin kun toinen lapsi kampesi sänkyymme ja päänsärky oli muuttunut kovaksi. Keskellä yötä. Nousin ylös ja hain lääkettä. En löytänyt. Löin valot päälle. Puoliso heräsi. Neuvoi lääkkeelle. Söin. Menin sänkyyn. Pää kipeänä. Itkin. Puoliso kysyi että mitä ja selitin. Taas tunsin miten kaikki menee. Rauhoituin ja nukahdin. Aamulla ei mitään.

Molempia tapauksia yhdisti kuolemanpelko ja kuitenkin koin jo kohdanneeni kuoleman. Kuinka nämä kaksi voi yhdistää? Tämä ajatus nousi itselle viime postauksen kommenteissa Maronkin (Marongin?? :) taholta. Kirjoitinkin:
Kuoleman näkeminen ja kuolemanpelko ovat molemmat kovin inhimillistä. Ne kuuluvat inhimillisyyteen. Nähtyäni kuoleman voin olla vapaasti juuri niin inhimillinen kuin mitä olen... ja mitä olen aina ollutkin :) Ymmärrän sen pointin, että kuoleman rajalla oltuaan on aika vahvoilla, mutta se ei suinkaan tarkoita, että lakkaisi olemasta ihminen, inhimillinen; pelkoineen ja suruineen. Voi vapaasti pelätä menettävänsä kaiken ja kaiken olen menettävä :)
 Henkisyyteen kuuluu tietty ajatus vahvuudesta, mutta se ei lopulta eroa juuri mitenkään siitä että käy salilta hakemassa isommat muskelit, koska pelkää kadulla. Pelkää niin paljon, että hankkiin niin suuret henkiset muskelit ettei enää ... niin... no.. pelkää :) Ollakseen henkisesti vahva on oltava ihan oikeasti heikko ja heikkous on kykyä kellua, olla ei-mitään siis olla oikeasti heikko, eikä siihen ole mitään oikotietä. Heikkoutta ei voi ikinä torjua olemalla vahva. Heikkoutta ei voi torjua millään. Heikkous ja herkkyys kulkevat käsi kädessä. Jos toisen torjuu, torjuu toisen. Ollakseen ihminen on syleiltävä kaikkia puolia itsessään... ja ei se niin tarkkaa ole sillä epätarkkuus on inhimillistä :)

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Haemme suuntaa, koska sitä ei ole

Vapaus on oman kohtalonsa rakastamista. -Nietzche

Oltuani sairauslomalla marraskuusta lähtien, ja lomaa on merkattu kesäkuun loppuu asti, olen hetkittäin miettinyt uutta työpaikaa, jossa enemmän toteutuisi se mitä olen. Minua haastateltiin yhteen lehteen kerran ja ehkä itselleni merkityksellisempää oli se, että toimittaja oli freelancer. Free. Hän myi juttuja eteenpäin. Siis olennaista oli se energia jota hänestä säteili... kuulostamatta yhtää ufolta, jota en halua ja jota suorastaan vierastan. Maanläheisesti siis. Ehkä tuo energia oli vapautta. Tunsin hänessä sen mitä itsessäni oli. Tietenkin.

Olen siis miettinyt uutta työtä. Ei vuorossa, tiettyä vapautta ja se liittyisi tähän ei-mihinkään (joka ei vie minnekään, ja on tämä, ja ei mitään) ja aika ajoin olen saanut tämän kuulostamaan ongelmalta. Itselleni.Vastausta tähän kuitenkaan ei ole. Maa on auki, joka suuntaan eikä tietä ole. Mikään ei näytä suuntaa, sillä mitään suuntaa ei ole.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Tienhaara kuoleman jälkeen

Ongelmana blogissa joka käsittelee sitä mitä on, on se ettei oikeastaan mitään sanottavaa ole. Kaikki on liikaa ja kaikki on päälle. Homma on jo tässä eikä oikeastaan ole suuntaa johon kulkea. Mitään missiota ei ole eikä oikeastaan mitään tehtävää ole. Tämä blogi onkin roikkunut vähän ilmassa ja olen pohtinut sen lopettamista tai jättämistä silleen sillä nykyiset Facebook ja Twitter tilit palvelevat omilla tahoillaan. En tiedä seuraako tätä kukaan. Kommenteista edellisiin voisin päätellä, että ainakin pari :)

Sain siis aivoinfarktin viime marraskuussa. Olin kolme viikkoa sairaalassa, joista yhden olin tiedottomana, yhden äänettömänä (trakeastomia) ja yhden sitten kommunikoivana. Minun piti mennä naimisiin infarktiani seuraavana päivänä. Se siis jäi. Omalta kannalta mielenkiintoisinta oli se viikko josta en tienyt mitään. Luulin että korkeintaan pari yötä on mennyt, mutta todellisuudessa yksi viikko oli mennyt. Kävin itseasiassa lähellä kuolemaa. Ja oikeastaan juuri sen viestin haluaisin sanoa, mutta mitään viestiä ei oikeastaan ole. Kuolemaa ei ole. Majesteetti ei vain ole alaston ja vaatteeton, vaan sitä ei ole ollenkaan olemassa.

Kyse ei tietenkään ole siitä ettenkö huolisi läheisitäni ja ryntäisi murheesta soikeana heidän luokseen jos he olisivat pulassa vaan kyse on omasta kuolemasta. Siitä että minä katoan. Ja mikä on sanoma, mikä on missio? Sitä ei ole. Kuolema jättää sanattomaksi ja hiljaa. Vastausta ei vain ole. Niin kuin elämässäkin. Se on se vastaus.