perjantai 30. joulukuuta 2011

Umpisuoli

....päätti sit tulehtua eilen aamusta. Koko päivä leikkauksen odottelua ja kipulääkkeitä. Leikkaus, unta ja äsken eka pissa ja mehu :) Taivaallista :)

lauantai 24. joulukuuta 2011

Joulua

Haluan toivottaa kaikille hyvää joulua tms
...ja pyydän anteeksi etten ole vastannut
kommenteihin tai henk.koht viesteihin.
En ole ehtinyt.

torstai 22. joulukuuta 2011

Picnic (pako)retkellä

Koen olevani paossa... Ajattelen, että ongelma on jotain mikä on ulkopuolellani, ja yritän muuttaa sisäisyyttäni, jotta ongelma ratkeaisi myös ulkopuolellani, mutta tunnen, että tekemällä asiasta sisäisen ajattelen pakenevani ns. ulkoisia oloja, koska en halua kohdata ulkoisia oloja. Pelkään niitä yli kaiken. Niin että kaikki sisäiset ratkaisut ovat vain pakoa ulkoisilta ratkaisuilta. Tuntuu että tässä on jotain mitä en näe.

Huoh.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Uskon menetys

Yllättäen jatkan samasta. Asia on kuitenkin yli 10 vuotta ollut minulle "raskain kaikista" ja kaikki ratkaisuyritykset ovat tuntuneet vain pahentavan ongelmaa. Tähänkin suuntaan olen omasta mielestäni kulkenut, mutta hieman haparoiden ja puolittain. Puolittain on kuitenkin toimimattomilla ratkaisuyrityksillään halunnut pitää narut käsissään.

Kyse on kuitenkin lopulta siitä että menettää uskonsa omiin ongelmiin. Jokaisella ratkaisuyrityksellään on vain vahvistanut uskoaan omien ongelmien todellisuuteen. Ongelma, jota ei ole olemassa, muuttuu todentuntuisammaksi, kun sen yrittää korjata. Huomaan että itsessäni nousee ajatus siitä että kunhan en tähän ajatukseen usko, se lakkaa pikkuhiljaa olemasta ongelma, mutta alunalkaen mitään ongelmaa ei edes ole, eikä sen ratkaisua tarvitse edes odottaa pikkuhiljaa ratkeavaksi.

Lakkaa uskomasta itseensä... hmm

tiistai 20. joulukuuta 2011

Villakoiran ydin

...lähti purkautumaan jossain määrin tänä aamuna. Lähdin töihin pitkästä aikaa autolla kun emännällä alkoi joululoma. Olin ajamassa pihaata pois kun päässäni pyöri se miten 'minun tehtävä' johon nousikin nopeasti kysymys: "Onko todella?" Hymy. Onko minun tehtävä, minun saatava aikaan, onko juuri minun? Toinen hymy.

Asia on vaivannut minua vuosia ja kuin jostain narunpäästä olisi saanut nyt lopulta kiinni. On nimittäin tuntunut että tämä on kasvanut niin isoksi ettei sitä voi enää saada pois. Ihan kuin se olisi ollut 'minun' tehtäväni :) "Minä olen sen luonut ja minun pitää se korjatakin." Just. Tietysti voin kysyä itseltäni: Olenko sen luonut? Ja jos en ole sitä luonutkaan, minun ei tietenkään tarvitse sitä myöskään korjata. Ongelma tietenkin on vielä, mutta voin kysyä, että onko sitä... Aikuisten oikeesti.

Ps. Kiitos Päkä

maanantai 19. joulukuuta 2011

umpikuja

tässä ei voi olla
jotakin on tehtävä
vain tässä voi olla
vaihtoehtoa ei ole

lauantai 17. joulukuuta 2011

Katso totuutta silmään... siis itseäsi

Hyväksyminen on muutosta, mutta hyväksymisen vaatiminen itseltä on hyväksymättömyyttä. Muutos tapahtuu juuri sillä hetkellä kun hyväksyy sen mikä on jo, ja muutos on tämän muutostarpeen poisputoamista. Vähän niin kuin olisi sidottu maahan ja päälle olisi putoamassa iso kivi ja kieltäisi tämän täysin itseltään. Muutos olisi se että tämä totuuden hyväksyisi lopulta. Muutos olisi se että lakkaisi rimpuilemasta. Ja rimpuilua tämä kaikki yrittäminen on. Ei totuutta tarvitse katsoa silmään, sillä sitä ei ole missään syvemmässä merkityksessä.

Käytin illalla koiria lyhyehkön lenkin.
Satoi. Sateenvarjo. Ropina.
Täysi hiljaisuus.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Elämä on Jumalan maalaus

Hyväksyminen on muutosta ja muutos on hyväksymistä eikä muutosta saa aikaa ilman hyväksymistä. Muutosta ei kuitenkaan saa jos sen haluaa hyväksymällä eli jos janoan ongelman poistumista kun vain hyväksyy ongelman, sillä tällöin ei oikeastaan hyväksy asiaa vaan kaipaa vain muutosta. Hyväksyminen on sitä etten oikeastaan enää aseta mitään ehtoja sille miten asiat ovat. Hyväksymättömyys on juuri ehtojen asettamista, sille miten asiat ovat jo ja muutoksen kaipaaminen on juuri sitä etten ole hyväksynyt vallitsevaa tilaa vaan haluan sen muuttuvan muuksi.

Kuvittele että Elämä on Jumalan maalaus ja hyväksymättömyys on parannusehdotusten tekemistä. Jokseenkin röyhkeää. Älä yritä tavoitella hyväksyntää vaan lakkaa vaatimasta muutosta.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Rumi

The moment you accept what troubles you've been given, the door will open. -Rumi

tiistai 13. joulukuuta 2011

Mihin tämä johtaa

Jehovan todistajat kävivät ovella. Ovat kai tottuneet olemaan ns. niskan päällä, että niinkuin pelattaisiin heidän kentällään, tutuilla säännöillä ja välineillä; en pelannut, en heidän kentällään, heidän säännöillään. En pahasta tahdosta vaan en vain suostunut, sillä tiedän mihin heidän pelinsä aina vie, mutta en koskaan tiedä mihin minun sääntöni/pelini vie.

Ps. Ai nii tänää o synttärit.

maanantai 12. joulukuuta 2011

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Itsenäisyyspäivästä

Itsenäisyyspäivä on aina ollut päivä johon olen suhtautunut niin etten oikein tiedä kuinka siihen suhtautuisin.  Jos itsenäisyyspäivästä sanoo jotain ns. pahaa tai jotain sitä vastaan on vähintäin "paljain käsin tappamassa sotiemme veteraaneja". Itsenäisyyspäivänä nostetaan Tabut salkoihin ja auta armias joku sanoo niitä vastaan tai sanoo edes jotain, kun oikeastaan itsenäisyydessä olisi kyse siitä että olisi mahdollista sanoa oma ajatus ilman että tulee lynkatuksi, mutta juuri tuo synkeämielinen yksimielisyys tuntuu leijuvan koko ns. juhlan yllä.

Näen että äärimmäisin oikeistolaisuus ja rasismi nousevat samasta lähteestä kuin itsenäisyyden vaaliminen. Isänmaallisuuteen tulee uskonnollisia sävyjä kun sotketaan mukaan esim. kokemus Suomen Luonnosta. On koettu metsässä oikeasti Pyhää Hiljaisuutta, mutta se lukitaan alempaan kategoriaan kun se nimetään Suomen Luonnosta johtuvaksi. Samaistutaan omien vanhempien kokemukseen sota-ajata ja kaikista vaikeuksta; kuinka he uhrasivat, kuinka he taistelivat, kuinka he jotain. Heidän taistelunsa ja uhrauksensa glorifioidaan mutta ollaan täysin kyvyttömiä näkemään oma uhraus, oma taistelu jne. Toisaalta heidän uhrauksensa ja taistelun rinnallan voidaan vähätellä omaa uhria ja omaa taistelua, koska he sentään olivat Sodassa. Ja tietenkin ero on siinä että elääkö rauhan vai sodan keskellä, mutta ei rauhan keskellä eläminen ole mitenkään toisarvoista mitä oikeastaan sanotaan, kun kun sanotaan et Sodan keskellä kaikki on vaikeampaan.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Kuinka sulkea portti joka on jo kiinni

Alotin 8 tuntia viime torstaina ja herätys on tossa 0420. Twitteriin tulee laitettua lyhyitä (ja älykkäitä XDD) lauseita, mutta tämä vaatisi oikeasti enemmän aikaa ja tyhjästä taulusta on välillä vaikeaa/mahdotonta sanoa mitään, toisaalta se on joskus aika tarpeetontakin, kun mitään sanottavaa ei ole :) Kuinka sulkea portti joka on jo kiinni. Olen pyrkinyt tälläkin viikolla menemään nukkumaan yhdeksään viimeistään kymmeneen mennessä. Mikä on entisestään mahdottonuttanut sitä että ehtisi tänne jotain laittamaan.

Aamuvuoro ja aikainen herätys on ollut aina mörkö ja kummitus ja kolmessa vuorossa se oli monesti raskain vuoro. Oli todella vaikeaa herätä. Nyt kuitenkin kun sen on valinnut sitä luonnostaan hakeutuu ajoissa nukkumaan. Kolmessa vuorossa aamuvuoroa vastaan ikäänkuin kapinoi, mutta nyt sen valittuaan on ikäänkuin lakannut taistelemasta sitä vastaan. Taistelu vain  on poissa.

Nykyisessä työssä minulla on jokseenkin vapaat kädet. Minua ei ole sidottu mihinkään ja vaikka tietyt hommat on hoidettava saan itse rakentaa aika pitkälle sen miten työni teen. Ja vaikka välillä hetken näyttää että kaikki työt on tehty, ikäänkuin yllättäen paljastuu lisää työtehtäviä. Vain yhden asian voi tehdä kerrallaan, juuri sen jota jo tekee.


Se et voin antaa itsestäni kaiken ei ole mitään minulta pois. Sitä enemmän voin olla itseni, mitä enemmän olen itsestäni vapaa antamalla itseni muille, mutta en suinkaan ole itsestäni vapaa, jos käytökselläni odotan takaisin jotain vastapalvelusta, koska antamisen itsessään tulee olla se juttu. Jos teen jotain saadakseni jotain, teen sen vain ja ainoastaan itseni takia. Annan itseni itsen pois, koska mitään annettavaa ei ole.

tiistai 6. joulukuuta 2011

huominen ei koskaan kuole

vielä aikaa
odottaa huomiseen
jona ei mikään
tule muuttumaan
miksikään

maanantai 5. joulukuuta 2011

Mitä kuoleminen on?

Otetaan taulu ja piirretään siihen elämäntarina. Sitten otetaan sieni ja pyyhitään pois koko tarina, koko taulu, koko huone, koko koulu, koko maa, koko universumi, koko tyhjyys.

Kyse ei ole kielteisestä tai myönteisestä asiasta. Inhimillisyys on sitä että pyrkii takertumaan kaikkeen ja se mitä jokainen on ei voi takertua mihinkään. Asia on ratkennut jo.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Voittajaa ei ole

Minulla ei ole merkitystä ja tällä ei ole mitään tekemistä huonon itsetunnon kanssa. "Antakaa minulle yksi kuolema niin näytän teille miten huonolle itsetunnolle käy." Kyse on kuitenkin tunnesiteestä. Minuun tai kuvaan minusta luodaan tunneside. Minut ikäänkuin päästetään omaan sydämeen ja sitten käydään karhunpainiin; yritetään sopeutua, tehdä rauha ja lopulta minut pitäisi sitten saada pois häiritsemästä. Eikä minulla ole mitään tekemistä tämän karhunpainin kanssa. Tämä on taistelu joka käydään itseä vastaan. Voittajaa ei ole, sillä taistelua  ei ole ollutkaan. Ei voi hävitä kun koko kisaa ei ole ollutkaan...

tiistai 29. marraskuuta 2011

Unissani

...lukee yhdessä duunimestan trukissa (Se on vanha Nissani jota o vähän tuunattu).

Minusta nähtiin aikaisempina blogiaikoinani ja aikaisemman blogini aikana unia. Nyt samoin on käynyt twittermaailmassa. Unennäkijät ovat tietenkin henkilöitä joita en ole koskaan nähnyt. Tämä on tietyssä määrin hassulla tavoin imartelevaa vaikka tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä minun kanssani, mutta sillä on oikeastaan sen tunnesiteen kanssa jonka unennäkijä on solminut käsityksensä kanssa. Unennäkijällä on tietenkin tietty käsitys minusta ja tuon käsityksen hän sijoittaa uniinsa. Hän antaa tietyille omille ominaisuuksilleen minun kasvoni vaikka tietenkin kyse on unennäkijästä itsestään.

Minä en ole tietenkään ollut kenenkään unissa.
En ole missään.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Pari sanaa ei mistään

Aloittaa pitämäänsä luentoa ja seisoo luokan edessä. On juuri kirjoittamassa taululle kun tajuaa ettei mitään kirjoitettavaa ole. Paniikki.

Aikoo esitellä johtoryhmässä ideansa ja on jakanut kaikille paperinsa tajutessaan että powerpointissa ei ole mitään. Paperit ovat myös tyhjiä. Ideaa ei ole.

Ideaa ei voi edes tavoittaa kun sitä ei ollenkaan ole. Kolmas vaihtoehto on se, että ei edes mene luokkaan ja johtoryhmälle esittelee ylpeänä ei-mitään. Se on tässä. Sitä ei voi tavoittaa. Ei tarvitsekaan :)

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Yhtä tyhjän kanssa

Millään ei ole mitään väliä. Ei tälläkään, mutta ero on nihilismiin se että koska Millään ei ole mitään väliä, kaikella on väliä, mutta millään ei erikseen, korotettuna, ole mitään väliä.Nihilismi niin kuin sen itse näen on kylmää, tarkoituksetonta, merkityksetöntä ja sanoinko jo kylmää :) Ranskalaista eksistentialismia...

Taivaalla lentävällä linnulla ei ole mitään väliä tai merkitystä, mutta se ei silti ole vailla merkitystä ja mieltä. Merkityksettömyys on mielessä, muttei Elämässä. Elämä on merkitystä täynnä ja sen tunteakseen on huomattava oman mielen merkityksettömyys... koska minulla ei ole väliä :D

Kirjoittamisesta: Ilman sinua en ole mitään. Olen kuin kauppias ilman asiakkaita. Asiakkaat tässä yhteydessä määrittävät tarjoiltavan tuotteen. En voi sanoa mitään jos kukaan ei kysy. En voi myydä mitään jos kukaan ei osta. Ei ole mitään julistettavaa, mutta jos kukaan ei kysy että onko jotain julistettavaa, en voi oikeastaan sanoa ei ole :)

lauantai 26. marraskuuta 2011

Sanomattakin selvää

Kyseltiin päivitysten perään, nimiä mainitsematta. En ole päivittänyt sitten maanantain. Ei ole ehtinyt ja ei ole oikeastaan mitään asiaa. Taaskaan. Eikä ole asiaa nytkään. Ehkä minun on tarkoitus olla hiljaa niin kuin puu tai sade. Siinä ei ole kielteistä eikä myönteistä. Vain puu/sade. Hiljaa. Eräässä mielessä on vaikeaa puhua siitä mistä ei ole olemassa sanaakaan tai siitä mihin sanat päättyvät tai mistä ei voi sanoa mitään.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Onnellisuuden oppitunti (osa 907)

Hengitän raskaasti, keho kavahtaa
olen enemmän kuin alasti
en pelkää jumalaa

lasken alas hyveeni
riisun päältäni moraalin
en tiedä onko näin parempi
aion kokea sen kuitenkin

olan kantanut päälläni jotain painavaa
tahdon tuntea luontoni
ihmisyyteni nujertaa

-Mokoma Nujerra ihminen

Vaikken matto ole ollutkaan niin aika varmuudella voin sanoa ettei matto yritä liikkua sijoiltaan. Se on just siinä mihin se laitetaan. Vuosi tolkulla. Sille on ihan sama tampataanko se vai ei. Sitä ei kiinnosta tuon taivaallista onko se reunasta rutussa vai ei. Matto on matto.

Toisin on monesti ihmisen laita. "Haluaisin olla Caesar" ...ja tapan itseni jos en se sitä saa/voi olla*, mutta minä olen vain Ismo. Jos siis Caesarin tilalle laitetaan onni/onnellisuus, mikään olennainen ei muutu, sillä edelleen haluan olla jotain, mitä en ole. Alkuasetuksiin on on laitettu ensi tilaksi onnellisuus. Onnesta voi vain astua pois... päin. Homman voi vain pilata, ja oikeastaan sitä ei voi edes pilata, sillä onnea ei saa pois päältä. Se voi näyttää kadonneen, mutta se ei ole koskaan todella poissa.

Henkinen tie on tämän tyytymättömyyden kuolemista/kuolettamista. Lakata haluamasta, sitä kuvitelmaa, jonka mukaan olisi onnellinen, jos saavuttaisi onnellisuuden tilan. Menikö aivosolu solmuun :) Juju ei kuitenkaan ole minkään tajuamisessa tai minkään nurkan takana. Mitään ei tarvitse saavuttaa. Onnestaan voi vain kävellä poispäin. Onnensa voi jättää vain taakseen. Paratiisista voi vain kävellä ulos kylmään ja pimeään.

Henkinen tie on sen seikan oivaltamista että Paratiisista ei voi päästä ulos. Onnea ei voi hylätä. Sitä ei voi jättää taakseen. Se ei jätä koskaan rauhaan. Oivallus on siinä että tämä tilanne näyttää ihan muulta.

Henkinen tie on seikan näkemistä että tiellä ei ole päätöstä. Se on ikuisesti auki ja kesken. Loppupäätelmää ei ole. Valmista pakettia ei ole.

*Jos mm. Caesar kuulostaa tutulta niin lue Kierkegaardin Kuolemansairaus

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Mokoma - Toista maata (akustinen)

Hilut ja kellukkeet

Yksilö ei halua herätä vaan hän haluaa noita hiluja ja kellukkeita, joilla kellua omassa tutussa... kivussa. Laastaria, laastaria!! Hoidetaan oireita muttei ei mennä juureen asti. Hoidetaan ja paijataan oireita jottei kosketa siihen todelliseen. Todellinen pysyy piilossa kun keskitytään kaikki oikein urakalla niihin oireisiin ja paijaillaan niitä. Hyssyn-syssyn.

Halutaan kokea elämä- turvallisen etäisyyden takaa. Elokuvat, näytelmät, kirjallisuus, runous, filosofia ja istutaan turvallisesti yleisön seassa kaukana oikeista tunteista. Koetaan simuloituja tunteita turvallisen etäisyyden takaa. Koetaan turvallisesti se miltä tuntuu menettää rakkaimpansa... lapsensa... objektiivisesti tarkkailijan paikalta. Kova juttu, kova juttu. Katsotaan televisiosta niitä jotka oikeasti ovat joutuneet kovaan paikkaa ja miten he ovat selvinneet onnettomuudesta, vakavasta taudista, lapsen kuolemasta... On kuitenki eri asia tuntea simuloituja tunteita kuin tuntea oikeasti se miltä tuntuu, kun ystävät jättävät, kun jää yksin, kun tietää lähtevänsä väärälle tielle, kun tietää että kulkee vain syvemmälle suohon, tietää hylkäävänsä itsensä, tietää sen miltä tuntuu kun tuntuu, olla arvoton, merkityksetön, tarpeeton. Ei-mitään.

Ps. Henkilökohtaisella saralla olen yrittänyt kaikkeni ja nyt voi lähteä sitten kaikki käsistä. Kaikki se mistä välitän. En avaa tätä kryptisyyttä nyt enempää, koska tämä ei ole semmoinen blogi.

lauantai 19. marraskuuta 2011

torstai 17. marraskuuta 2011

Oma työ... ja miten mitään ei saa mukaansa

Niin kuin Päkä laittoi: Tää on mun työ vaikkei sitä edes oikeastaan ole :D tai siis ei ole sitä kohdetta jota yritän kuvailla tai tuoda ilmi. Tästä ei oikeastaan voi maksaa mitään. Ei-mitään on ilmainen. Vituttaa ku ajattelis et ois kiva et ois vaik hyvä piirtämään ja vois sit sitä käyttää laskujen maksamiseen. Osittaain näen et just tää on sitä mitä kaikki hakee, mut et sitä ei oikeastaan voi hyödyntään yhtään mihinkään. Se ei maksa laskuja eikä osta tuotteita lapsille jne. Tietää sen mikä on kaiken takana mut siitä ei varsinaisesti ole mitään hyötyä. No okei. Ei ole mistään muustakaan :) Otetaan iso sieni ja pyyhditään taulu tyhjäks niin sinne ei jää mitään. Tämänpuoleisella menestyksellä ei ole yhtään mitään arvoa. Täältä ei saa mitään mukaansa :) Kaikki lopulta unohtuu.

vastausta ei ole
koska kysymystä ei ole
jos lähtee liikkeille
on liian pitkällä

tiistai 15. marraskuuta 2011

Postilaatikko on tyhjä

Olen miettinyt mitä tähän kirjoittaisin ja kirjoittaminen onnistuu oikein hyvin kun en mieti moisia :) Message ja viesti on se, ettei mitään viestiä tai messagea ole. Kyse ei ole ole tyhjästä ja merkityksettömyydestä vaikka siitäkin, mutta ei pelkästään siitä. Elämä ei ole nihilisteisen kylmä. Elämä voi olla kylmä ja hengetön, mutta se on elämää, eikä elämä ei ole pelkästää kylmä ja hengetön vaan lämmin ja hengittävä.

Jokainen sana on vain lisäystä siihen mikä on valmiina jo. Eikä yksikään sana ole turha.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Kaiken kadottava voima

Avasin roskiksen avaimillani. Osa avaimista raapi roskiksen kantta. Heitin roskasäkin. Astuin askeleen. Kuului ääni soraisella maalla. Haistoin pakkasen. Kuljin koirien kanssa. Katselin Bussin aikatauluja. Tanssit. Kynttilöitä. Vahva kahvi tuoksui. Hiljaista kadulla ja... hiljaista.

torstai 10. marraskuuta 2011

Mitä on siis ns. henkinen tie?

Oikeastaan mitenkään en voi päästä askeltakaan siitä pisteestä jossa jo olen. Matkaa ei ole ja mikään ei auta perille siihen jossa jo on. Mitä on siis ns. henkinen tie? 

Se on sen lopettamista mitä ei oikeastaan voi edes tapahtua. Se on sitä että lakkaa tekemästä sitä mitä ei edes voi tehdä. Otetaan joku joka pyrkii läpi seinän ja jokainen näkee että se on mahdotonta, mutta ongelma on kuin se joka pyrki psykiatrille kana kainalossa sanoen: "Veljelläni on ongelma. Hän luulee olevansa kana."* Seinän läpi pyrkijä yrittää seinän läpi, koska hän katsoo että seinän läpi pääseminen ratkaisee ratkaisee jotain, mutta kaikki näkevät ettei seinän läpi voi päästä. Henkinen tie on tämän yrittämisen lakkaamista. Ristiriitaisinta on oikeastaan se ettei oikeastaan mitään varsinaisesti tapahdu kun yksilö yrittää kaikkensa. Yritys tuntuu todelliselta, ja se tuntuu sitä todellisemmalta mitä enemmän hän ns. yrittää. Seinän läpi ei kuitenkaan voi päästä.

*Alan Watts Psykoterapiaa idästä ja lännestä

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kuinka avata portti joka on pidettävä kiinni?

Kävin siinä sairaalassa, jossa silloin olin n 3 vkoa.
Sama aula.
Ulkona oli kylmä.
Sama kahvila.
Samat ovet.

Töistä siis sinne junalla & bussilla. Sit kotiin, koirien käyttöä ja kirjan haku kirjastosta, kauppaan, syömään ja pojat skeittipuistoon, mut oikeastaan kiireiseltä ei oikein tuntunut, vaikka tekemistä oli paljon.

Pitäisi kai kirjoittaa jotain, mutta sanoma pakenee kirjoitettaessa.

tiistai 8. marraskuuta 2011

vaihtoehdoton

Voit olla vain se mitä olet. 
Mitään vaihtoehtoa ei ole. 
Vaihtoehtoa ei ylipäätään ole.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Ei kiveä

Ei ole kiveä jolle päätään laittaa.
Ei ole mitään mihinkä nojata.
Kaikki kaatuu ja sortuu ympäriltä.
...joten ei mitään hätää tai huolta :)

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Päivä kuoleman jälkeen

Kuolemani jälkeisenä päivänä valkeni selkeni etten voi ikuisesti nojata tarinaan aivoinfarktista. Se tulee unohtumaan minulta ja muilta. Se tulee menettämään merkityksensä ja katoamaan lopulta. Multahan siis puuttuu niskasta luunpala ja se mun otettava käytännössä huomioo. Mutta lopulta mihinkään ei tarvitse nojata, eikä oikeasti mihinkään voi nojata.

:)

perjantai 4. marraskuuta 2011

Kuolema silmästä silmään

Olen nähnyt kuoleman ja voin kertoa ettei se ole yhtään mitään. Mitään pelättävää ei ole koska sitä ei ole. Ei ole mitään mitä pelätä. Kuolema ei ole umpikuja, koska sitä ei ole. Ei ole mitään mihinkä mennä, ei ole mitään mitä tehdä. Aivan niin kuin tämä hetki. Ihan niinkuin tämä tässä. Tämä hetki. Jota ei ole missään.

Ps. Vuosipäivä on huomenna. Minulle toivottiin osuvasti onnea kun täytän vuoden. You know who. Kiitos.

torstai 3. marraskuuta 2011

Doors of Perception

Vein tytön kaverineen tanssiin ja tanssin aikana kävin kirjastossa sekä kävin lippupisteessä selvittelemässä lippusotkuja. Olis siinä luukulla. Myyjä soitti jollekin selvitellen, soitin puolisolle selvitellen. Ulko-ovi kävi takana. Koko ajan. Yhtäkkiä tuosta oven lonksahtamisesta ja puhalluksesta viileämpää ilmaa tuli yhtä olennaista kuin kaikesta muustakin. Muistin sairaalan. Äänet. Kalahtelu. Lonksahtelu. Mitään muuta ei ollut kuin nuo äänet. Aika oli pysähtynyt. Vain nuo äänet olivat olemassa. Oikeasti. Se mikä oli pään sisällä oli vain haihtuvaa usvaa. Kli-klonk. Todellisuus kalahteli. Muulla ei ole vittuakaan väliä. Päihin mahtuu kuvitelmia omasta tärkeästä elämästä, joka on niinkuin menossa johonkinKli-klonk.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Keskitytään nyt tähän hetkeen

...sanoi puheterapeutti viimeisellä sessiolla. Sanoja ei ollut tarkoitettu varsinaisesti minulle, ne liittyivät yhteen tarinaan, jota en ala tässä puimaan... Sanat kuitenkin jäivät soimaan päässäni...
keskitytään
nyt
tähän
hetkeen
 Ihan kuin edes vaihtoehtoa olisi olemassa. P.Terapeutti sanoi että ihan kuin olisin hyväksynyt tapahtuneen ja eräässä mielessä ympyrä oli hänestä sulkeutunut, eikä hän kauaksi osunutkaan. Poistuessani vastaan tuli fysioterapeutti joka opetti miestä kävelemään. Askel kerrallaan. Olin jotenkin liikuttunut. Moni terapeutti oli jo lähtenyt. Paikkoja laitettiin kiinni.

"...ihan kuin olisin hyväksynyt tapahtuneen ja ympyrä oli sulkeutunut..."

maanantai 31. lokakuuta 2011

The Fifth of November

Vuosipäivä lähestyy.
5. marraskuuta.
klo 1820

...Ja niinkuin toisaalla (FB, G+) laitoin niin ei yksi päivä kuitenkaan saa mitään ylimääräistä arvoa.
Osittain tuntuu, että on vain saanut lisäaikaa joka saattaa päättyä milloinka vain... ja kaikki ovat lisäajalla. Keskiviikkona viimeinen puheterapia.

Remember remember the fifth of November
Gunpowder, treason and plot.
I know of no reason why gunpowder, treason
Should ever be forgot…

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Ei se oo reilua ei

Jossain vaiheessa rysähti päälle se, että tuntuu ettei ihan samalla kädellä kaikille jaeta. Et ei oo niinku reilua. Tuntui et jotkut saa sompailla läpi lasketteluladun helpommalla puolella ja jotkut saa sitten toistenkin edestä. Joo ja vaikka tiedän että vertailusta ei seuraa mitään hyvää ja emme näe kuitenkaan koko juttua mutta kun ei ole reilua ei.... Ja tiedän sen että reiluudenkaipuuseen auttaa vain se että lopettaa sen (reiluudenkaipuun) kokonaan. Reiluutta ei vain ole.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Se joku sinussa on

Kävin kirjamessuilla ja tiesin jo etukäteen kuinka jonkin puuttui, mutta kävin siellä kuitenkin. Näin pitkään kirjat tienä johonkin ja ne palvelivat oikein hyvin. Eivät kirjat sinällään, vaan se, kuinka niitä lukemalla saattaisi aueta itsessä jotain. Niiden mahti kuitenkin katosi, niiden voima kului pois ja ne tuntuivat lopulta kovin kuihtuneilta. Filosofisen aikakauslehden osastolla esittelijä yritti kaupata minulle Wittgensteinin päiväkirjoja. Miks mua kiinnostaisi et joku joskus on kirjoittanut jotain joka osoittaa että hänkin on tosiaan ihminen. Big news. En ostanut. Näin Kierkegaadin kääntäjän, mutta tämä ei säväyttänyt kuten aikoinaan teki ja jätin jopa haastattelun ns. kesken. Dunderfeltin haastattelun kuuntelin kokonaan, mutta vain jotta olisiko tässä ollut jotain. Ja eihän siinä.

Lopulta ostin kaksi sarjakuvaa. Vihreän Lyhdyn ja Ryhmä-X:n.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Rakkauden luo

on vain pintaa
mutta vain syvällinen
on todellista


Sanat tietenkin sakkaavat mutta Haneli tavoitti olennaisen kommentissaan:
SIKSI kaikenlainen pohdiskelu on tuntunut turhalta - miksi olla tyhjäkäynnillä kun mihinkään ei tästä pääse kuin tähän... Tai ettei mitään oivallettavaa edes ole.. 
Leipä katoaa ja reikä jää :)
Miksi olla tyhjäkäynnillä, voit sammuttaa koneen.
Voit lakata yrittämästä päästä sen Rakkauden luokse 
joka sinä olet jo.

torstai 27. lokakuuta 2011

Uskonnollisuudesta

Kaivoin työhaalareittenni takataskua ja sieltä löytyi Kirkko&Kaupunki-lehden sekä joku vapaa-ajattelijoiden julkaisu joku olikohan se Uskomattomat (tms). Joku vuosi takaperin puoliso kysyi että olenko uskonnollinen. Olin kysymyksestä jotenkin typertynyt. Olimme tunteneet jo yli 10 vuotta ja jotenkin oletin että se näkyy jotenkin pinnalle päin. Tajusin kuitenkin hyvin nopeasti etten ollut uskonnollinen siinä merkityksessä kuin mitä hän tarkoitti. En tunnusta mitään uskoa. En harjoita mitään uskontoon liittyvää, Koen että uskonto on jotain mikä ei liity minuun... niinkuin ei mikään liity :) ja toisaalta katson ettei mitään muuta olekaan. Kaikki ja ei-mitään.

Olennaisesta on yritetty vääntää uskontoa, mutta se ei onnistu koskaan :) sillä elämä ei taivu mihinkään muottiin. Jokaisessa uskonnossa on niitä hyviä laitoja jotka koskettavat olennaista, mutta niissä on myös paljon sitä jolla vesitetään ja peitetään sitä mikä on täysin nähtävänä.

Mitään
tuonpuoleista
ei ole.

Eilen oli vika neuropsykologi, sain paperilla sen että voin ajaa autoa ja huomenna ajattelin mennä Helsingin Kirjamessuille... vaikken oikein mitään luekaan :)

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

tiistai 25. lokakuuta 2011

Sanomaton rajan takana

Sitä mitä haluan sanoa ei voi mitenkään pukea sanoiksi. Se on kaikista tärkeintä ja ehdottomasti sanojen tuolla puolen. Yhtä hyvin voisin sanoa vapaus, kuolema, tämä hetki, rakkaus, jumala ja kaikki ne jotenkin viitaisivat siihen mitä haluan sanoa, mutta yksikään ei oikeastaan olisi oikeassa... tai väärässä, sillä ns. totuus on jollain tavalla sanojen tuolla puolen. Ikäänkuin mykkänä saatan huitoa hölmönä tuohon suuntaan jota ei edes ole ja suurin osa katsoo hölmöä heiluntaani :D

maanantai 24. lokakuuta 2011

Kuoleman jälkeen

- Mistäs sen tietää, että elämä on ohi kun kuolee? kysyi tuttu Twitterissä.
- Ei mistään :) vastasin ensin.
- Mistäs sen tietää, että nukahtaa? vastasin koiranlenkin jälkeen.

Kuoleman jälkeisestä en voi sanoa yhtään mitään muuta varmaa kuin että olen aika varma siitä etten todellakaan tiedä. Tiedän missä tietämykseni raja kulkee. Hereilläolemisen ja unen välinen raja. Olen aika varma että nukahdin viime yönä, mutta mitään tarkkaa rajaa en voi sanoa. En voi kuitenkaan nukahdettuani sanoa että nyt nukahdin, koska.. no... minua ei oikeastaan ole. Eilä kysymystä eikä ongelmaa, eikä... no... mitään. Kysymyksellä ei ole enään merkitystä :)

Kohta nukkumaan, hyvää alkavaa viikkoa kullannuput :D

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Kaikki tiet vievät sydämeen

Edellisessä kirjoituksessa painotin sitä miten jokaisen on itse suojeltava omaa sydäntään ja ohitin sen olennaisen eli kuinka jokaisen on avauduttava elämälle, päästettävä elämä sydämeensä, annettava asioiden liikuttaa, koska elämä pääsee sydämmeen, elämä liikuttaa.

Analogia omasta huoneesta toimii. Se mitä huoneessa on, on arvokasta, omaa itselle ja tuota arvokasta on suojeltava itse. Kukaan muu ei sitä tee. Kukaan muu ei välttämättä välitä, eikä tarvitsekaan sillä se on arvokasta vain itselle. Jos joku ei kohtele itselle tärkeitä hyvin niin hänet on ajettava ulos ovesta kuin häirikkö. Leikkiköön pihalla kun ei osaa arvostaa sitä mikä itselle on tärkeää.

Toinen esimerkki on se että suojelee tuota tärkeintä kaikelta. Ei päästä ketään sisään, koska pelkää että toiset eivät arvosta tai että sattuu. Mutta siitä huolimatta sattuu, siitä huolimatta toiset eivät arvosta ja elämä tulee sisään tuohon huoneeseen toista reittiä, sillä takaseinää ei ole. Elämä myllertää kaiken ja mitä enemmän seisoo oven edessä vartiossa sitä enemmän elämä tulee ja pistää kaiken uusiksi. Täysi puolustus ei auta. Täysi sulkeutuminen satuttaa vain lisää. Sulkeutumalla voi sulkeutua vain muilta, jotka voisivat siis jakaa sitä pahaa oloa mitä elämässä oleminen aina silloin tällöin tuo.

Kolmas esimerkki on se että pitää ovensa avoimena ja antaa toisten tulla ja mennä. Jos he kohtelevat omia kalleuksia hyvin,  antaa heidän olla, mutta portsarina viskaa heti pihalle sen, joka alkaa vähääkään morkkaamaan/arvostelemaan sitä minkä arvokkaaksi itselleen kokee.

Neljäs esimerkki. On vain yksi huone. Jokainen viimeiseen asti huolehtii omasta ovestaan ettei tajua että huoneen keskellä on vain yksi sydän. Meillä kaikilla on sama sydän. Haluamme sitä tai emme. Se miksi kirjoitukseni saattaa koskettaa johtuu siitä, että kirjoitan omalla sydämmelläni, sillä joka meillä kaikilla on. Tiedän mitä Rakkaus on, sillä sinä tiedät mitä se on. #love

lauantai 22. lokakuuta 2011

Oma sydän on hyvin läheinen

Se miten paljon ns. muut hallitsevat omaa elämää riippuu aika paljon siitä kuinka paljolti heidäät päästää sisään omaan sydämeen. Oman sydämmensä on sisustanut mieleisekseen ja laitttanut sitte värejä, sävyjä ja sisustuksia, joita itse arvostaa ja, joita itse pitää tärkeinä. Päästäessään sisään muita tekee sen virheen että olettaa että myös muut arvostavat samoja asioita. Voi olla, mutta se on ensisijassa oma sydän ja muut eivät voi koskaan arvostaa sitä kuten itse tekee. Toiset voivat tuhota ja rikkoa kaiken mitä itse pitää arvossa ja sitten ihmettelee että kuinka he siihen pystyivät ja huomaamatta jää, että itse on ollut portsari ovella kun on päästänyt toiset sisään.

Siitä ovesta ei kukaan kulje jos en päästä häntä sisään.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Maanläheinen arkipäiväisyys

Kyse on kuitenkin maanläheisyydestä ja arkipäiväisyydestä. Tämä on tätä samaa loppuun asti ja sit kaikki on ohi. Ei mitään krumeluuria tai liian hienoa, ei mitään jokapäiväisen ylittävää. Olen ihan tavallinen ihminen. Heh. Ihan kuin sitä edes tarvitsisi tai voisi todistaa mitenkään :) On asioita joita häpeän itsessäni, on puolia joita en todellakaan halua esitellä täällä, haluaisin kovasti että jotkin asiat ratkeaisivat ja uskon että juuri nämä asiat ratkaisemalla saatan olla vähän enemmän vapaa. Uskon :D Vaikka varmasti riitän juuri tämmöisenä... niin kuin sinäkin riität. Ei sinun tarvitse olla universumin kokoinen, sillä se yritys olisi tuhoon tuomittu, sillä sinä olet jo universumin kokoinen. Sinä olet universumi. Aplodit sille ja hymy :)

torstai 20. lokakuuta 2011

Kiitollisuudesta

Näin unta juhlista joissa oli paljon vanhoja luokkakavereita. Puhuin arvista, näytin takaraivoarpeani ja sanoin et se on aika pieni. Joku sanoi et ei kyl ole. Jostain nousi tunne kiitollisuudesta; ihan vain siitä että elän, että olen elossa. Koko päivän minua on vaivannut että mistä kiitollisuus tuo nousi, mutten en muista.

Aamulla olin kuitenkin iloinen ja happy. Ulkona satoi vettä, valot vaihtuivat kohdalla vihreiksi ja autot antoivat suojatiellä tietä. Tämä on juuri niitä päiviä :)

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Mitä elämäsi oli ilman tuota ajatusta?

Niikuin Haneli jo heittikin  Entä, jos draaman kaari ja jännite vaan tipahtaa pois? Tarkoittaen että elämän ns. lopussa nähdään ns. turvasatama, ongelmien selviäminen yms ja sitä edeltävä on tietä tähän paratiisiin. Aasta beehen jne, mutta entäs jos koko matka katoaa. Katie Byronia lainaten Mitä elämäsi olisi ilman tuota ajatusta (tietä). Ns ego saadaan pysymään kasassa jatkuvalla polulla ja ego on tuo tie. Ilman tietä se on voimaton. Se ei ole totta alunperinkään, mutta se tuntuu vähemmän todelliselta kun, sillä ei ole mitään saavutettavaa tai menetettävää. 


Edellisessä tekstissä muuten tarkoituksena oli huomioida se, että elämä katsotaan johtavan rauhaisaan päätepisteeseen tai että joidenkin tapahtumien takana on rauhaisa päätepiste jonka jälkeen voi elää elämänsä loppuun asti, mutta että mitään satamaa ei ole. Mitään päätepistettä ei ole. Elämä halutaan rakentaa/kokea rauhaan vieväksi poluksi, mutta sillä että halutaan ei ole mitään väliä. 


Ps. Olen linkittänyt tuohon oikeaan laitaan sivun Aivoinfarkti jossa on kokonaisuudessaan tuo jo kirjoitettu aivoinfarktireissuni. Yksi Twitterystäväni sanoi miten henk.koht ja tungettelulta blogini tuntuu ja siis arvelisin noilta osin, muutenhan tää on tämmöistä hohhoijaa-ku-väsyttää-filosofointia, mutta tiedän sen. Osat blogista ovat emotionaalisesti hyvin ladattuja ja hyvin henkilökohtaisia. Henkilökohtaisesti sinun.

maanantai 17. lokakuuta 2011

No spoilers here - Resistant is futile

Jokainen kirja on valmis vasta kun se loppuu. Alusta loppuun asti hiotaan juoni joka saavuttaa päätöspisteensä kun kirja päättyy. Ennen päättymistä on epäselvää kuinka ja mihin juoni kehittyy. Samoin elämässä. Elämä on valmis kun se päättyy. Juoni valmistuu vasta kun se on saavuttanut päätepisteensä. Sitä ennen juoni on kesken. Paras taikuri ei paljasta temppuaan ja hyvä tarinankertoja ei paljasta juonta etukäteen. No spoilers here.

Halutaan saavuttaa turvasatama. Halutaan ratkaista ongelmat. Mieluiten kaikki, että lopulta voidaan olla rauhassa. Turvasatamaan pääseminen on monesti sitä, että halutaa saattaa tarina loppuun ennen kuin elämä päättyy. Turha toivo. Juonta ei voi mitenkään edistää. Se on elettävä läpi. Turvaa elämältä ei ole, sillä mitä ikinä meille sattuukin, se on elämää juuri meille, haluamme sitä tai emme. Vastaväitteet ja kapinointi on aivan turhaa. Pilvi on pilvi vaikka kuinka räyhään ja huudan sille ettet saa olla siinä.

Haluatko katsoa kaiken loppuun vai haluatko,
että tämä päättyy nyt?

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Tiedän mitä tapahtuu kun kuolee

Aivan ansaitsemattomasti ole saanut tunnustuksen Angelilta Vapauden Tie blogissa. Kiitos tästä ja kiitos hänelle :)

Olen siis käynyt tämän kuun alun läpi tuntemuksiani ja fiiliksiäni viimevuotisesta sairastumisesta. Alku oli dramaattisin ja olin siis sairaalassa yhteensä kolme viikkoa. Kun pääsin kotiin koira oli kasvanut, käytin aluksi nastoja kengissä jotten liukastuisi ja lappua silmällä kaksoiskuvien takia. Olin kovin ihmeissäni siitä huomiosta jonka osakseni sain. Naiset eivät ole koskaan halanneet minua niin paljon kuin silloin :D Silmälappu sai ainakin huomion puoleen. Lapset pitivät piraattina... ja nuoret teinitytöt :)

Kaikki huomio tuntui jotenkin, että ei tää nyt ihmeellinen juttu ollu ja toiset olivat aika lailla toista mieltä. Ja toisaalta tuntui aivan käsittämättömältä että olin saanut täyden varmuuden kuolemasta, mutta se ei tuntunut realisoituvan mitenkään ympäristössä. Ajattelin kovasti että juuri tästä oltaisiin kiinnostuneita IRL ja täällä, mutta ei. Not really. Kuoleman saa pitää omana tietonaan :) Ja toisaalta mitään kerrottavaa ei olisi ollutkaan.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Matkalla tähän hetkeen

Edelleen mökillä. Faija kävi sienessä erään viime kesänä tapaamansa vanhan koulukaverin kanssa, joka nyt oli sitten harmajapäinen psykiatri. Kävi nopeasti pihassa ennen matkan jatkamista. Muutamat sanat jäivät soimaan korvissa. En muista tarkkoja sanoja mutta muutamat jäivät soimaan:

onnellinen jälleensyntynyt mies saanut uuden mahdollisuuden 

niin ja

kuollut

perjantai 14. lokakuuta 2011

Välinäytös muistelon tiellä kohti sitä ainutta hetkeä joka on

Olen nyt mökillä ja olen tämän kuun alun käynyt läpi aivoinfarktin alkuaikoja. Vuosipäivä lähestyy ja samalla tavalla infarkti on kohdannut yhtä julkisuuden henkilöä. Tapahtumia on muisteloiden kautta käynyt läpi samalla kuin on seurannut puolella korvalla sitä miten yksi perhe on muuttunut tragediaksi.

On kuitenki varmistunut koko ajan ja täysin se, että rajaa ei voi ylittää. Kuolema katkaisee kaiken. Mitään hätää ei ole ja kaikki katoaa. Tietämättömyys on lopulta käsissä. Vaikeneminen katkaisee huudon kuuluvuuden. Vastausta ei ole, koska kysymystä ei ole.

torstai 13. lokakuuta 2011

Ensimmäinen ajo (hiusten)

Menin suihkuun ja ajattelin ekaa kertaa ajella pääni. Vain sairaalan kertakäyttöteriä oli tarjolla. Ajattelin kuitenkin käydä urakkaan. Honteloin ottein kävin hommaan joka oli parin viikonjälkeen vaatinut vähän parempia välineitä. Pääni oli arpinen ja en oikein nähnyt (en ollut vielä oppinut kompensoimaan kaksoiskuvia) ja terät olivat todella huonoja. Vieruspotilas jo luuli että minulle on käynyt jotain kun urakka kesti niin kauan ja jouduin hänelle etti mitään hätää ole. Tulos oli tietenkin hrveä kun piti huonoilla terillä varoa arpia ja koloja päässä. Nuilla kuitenkin mentiin.

Sairaalasängyssä oli hiljaista.
Oli pimeä. Ulkona satoi ääneti lunta.
Paljon. Voittoisa olo.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Rollaattori

Fysioterapeutti teki yksinkertaisen tasapainotestin. Toinen jalka toiseen polveen kiinni. Suljin myös silmäni, koska niin treeneissä tehdään, ja meinasin kaatua heti. Terapeutti ehdottikin että jos kokeilisin rollaattoria.

Seisoin yksin huoneeseeni rollaattorista pidellen ja ajattelin että vittu mä on 38, mä en vittu ala millään rollaattorilla ajamaan. Vitutusta kesti 2 sekuntia. Jos tää on ainoa keino millä koskaan enään pääsen eteenpäin niin sit mennään tällä. Lähdin vain ovesta ulos. Sit vain morjestelin mummoja.

Lopulta ajoin rollaattorilla vain 1 päivän. Fysioterapeutti sanoi sä oot ajanut sillä ihan tarpeeksi. Kokeile ilman.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Ensimmäinen ateria

1. Hoitaja sanoi että hän katsoo nenämahaletkuani ja puhelin siinä niitä näitä puolisoni kanssa kun yhtäkkiä hoitaja vetikin koko hoidon vatsasta saakka. Oksennus maistui vähän. Hieman yllättävää.

2. Sain ensimmäisen kiinteän ruuan eteeni. Olin hieman innoissani. Innokkuus varisi nopeasti pois. Edessä oli muusia jotain kasoja ja pienessä kulhossa hernekeittoa. Okei, menee tämäkin. Paitsi että kaikki oli kylmää. Näykin sitä siltä täältä ja varsinkin kylmä hernekeitto oli kuvottavaa. Tajusin myöhemmin että kyse oli siitä tunnistanko kuuman/kylmän ja kaikki oli valmista sosetta koska ei ollut aivan varmaa saanko nieltyä. Nieleminen siis onnistui ja pahaahan se oli.

3. Iltaruuaksi sain tavallista ruokaa kun edellä mainittu näytti sujuvan. Kalakeittoa. Aivan taivaallista. Lämmintä.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Kohtaaminen keskellä yötä

Saatuani ääneni takaisin minut siirrettiin takaisin sille osastolle jossa olin ollut kovin sekaisin ja josta oli yrittänyt paeta. Tuntui kuin joutuisin suoraan surman suuhun. Samassa huoneessa oli vanhempi herra jonka kuulo oli aika huono. Kuulin hänen puhelunsa, kun hän puhui käytävällä. Hän katsoi uutiset VOL 87 kun ne kuullakseen tarvitsi vain VOL 22. "Söin" osastolla vielä kerran letkun kautta sinä iltana. Nukahdin.

Yöllä heräsin kun kun juuri se eka hoitaja toi vanhan herran huoneeseen. Olin nukkuvinani. Aikani panikoin kuoressani ja nukahdin taas. Heräsin. Juuri se hoitaja oli sänkyni vieressä. Oli napapiikin aika. Pyysin häneltä välittömästi anteeksi ja sanoin kyyneleet silmissä etten koskaan tee mitään vastaavaa. Hän kuunteli vuodatustani ja sanoi ettei haittaa. Tuo vieruskaveri oli riehunut kun hän oli ekaa kertaa herännyt ja hoitaja sanoi kovasti pelänneensä että rikon itseni kun olen ylipäätään lähtenyt vaeltelemaan. Puhuimme aivan hetken, mutta olin sen jälkeen todella helpottunut. Kävin nukkumaan todella rauhallisin mielin. Maailman rauhallisin paikka oli juuri siinä sängyssä. Nukahdin.

Ps. Sen toisen hoitajan näin seuraavana päivänä ja hänen kohtaamisensa oli jo paljon helpompaa.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Zen ja puhumisen taito

Trakea vuosi edelleen. Verta. Ja sitä paikkailtiin ja liimailtiin. Minut käytiin kuvaamassa. Sanottiin etukäteen että putkeen joutuminen saattaisi olla vähän ahdistavaa. Päätin jo valmiiksi pitäväni silmäni kiinni. Ei kiinnostanut hienoisen klaustrofobian kohtaaminen tässä kunnossa. Hoitaja kysyi haluanko kuunnella radiota ja mitä kanavaa? Radio Rock. Kiitos. Makasin sitten silmät kiinni kuunnellen radio rockia paitsi että kuvauslaitteesta kuului semmoinen meteli että se meinasi peittää radion kuulumisen. Mitään vikaa ei löytynyt.

Seuraavaksi he halusivat tähystää visuaalisesti näkyykö mitään vikaa. Tähystää. Minut kuskattiin rullatuolilla Nenä ja kurkku klinikalle aamusta. Luultiin että minulla on aika mutta minut otettiin vastaan vasta kun lääkäri vapautuisi. Joten jouduimme odottaan. Pari tuntia. Odotustilassa. Istuin rullatuolissa ja huomasin kun selkä alkoi mennä jumiin koska rullatuoli ei mitenkään ollut ergoniminen. Tappelin aikani jumahtamista vastaan kunnes kyllästyin ja hyppäsin odotuspenkille. Ilme oli että rullatuolimies käveli. Hallelujaa.

Lopulta lääkärin eteen. Siirryin toimenpidetuoliin joka vähän muistutti hammaslääkärintuolia. Puhui hetken hoitajien kanssa sitten minulle. Sanoi että aikoo tähystää kurkkuani, nenäni kautta. Kädessä hänellä oli pistoolinnäköinen metallistinen ja kärjestä kastemadon näköinen laite. Hän sanoi että hän ruiskuttaisi hieman puudutusainetta ja se vähän sattuisi mutta muuten toimenpide oli kivuton. Hän tunki laitteen kärjen nenääni, jossain vaiheessa hän sanoi että nyt menee puudutusaine. Suihk-suihk. Hengitin nopeasti kuten olin oppinut. Lääkäri kehoitti hengittämään tavallisesti. Vitut. Hän katseli aikansa, veti laitten pois ja totesi ettei hän huomannut mitään poikkeavaa. Silmät pyörivät päässä. Lääkäri totesi: "Olet nyt yhtä kokemusta rikkaampi." Pitää paikkansa.

Omalle osastolle. Melko pian tuli tuli lääkäri joka irroitti en muista minkä. Kurkkuhaavani peitettiin ja sanottiin että voisin kokeilla puhumista. Puhuin. Aku Ankkana. Melkein vitutti kun pystyi puhumaan. Puhumattomana oli kuitenkin saavuttanut jonkin semmoisen mitä puheella ei ikinä saavuta. Jälkeenpäin on tajunnut että ei olennainen ole puheen takana piilossa. Soitin puolisolleni ja puhuin ekaa kertaa. Hänelle. Jälkeenpäin kuulin että poika oli sanonut että paras syntymäpäivälahja oli se, että isä oli saanut äänen takaisin.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Katkelmia muistojanalta

Muutama harjoittelija vei minut röntgeniin. Tuntui hassulta olla se vahvin kaikista vaikka toiset ikäänkuin veivät joukkoa. Me mennään vain röntgeniin, ei tää ole oikeasti iso juttu. Minut kuvattiin ja katsottiin että löytyisikö syytä vuotavaan trakeaan. Ei löytynyt.

Muistan kun sain iltalääkkeet. Vahvat. Sanottiin että saattaisi alkaa väsyttämään. Nukahdin. Heräsin. Kellon näytti kymmentä. Ajattelin että aika kumma kun eivät olleet aikaisemmin herättäneet. Pikkuhiljaa selvisi että se oli illalla kymmenen.

Keskustelin hoitajan kanssa kunka hänen autonsa ei lähtenyt käyntiin.
Apua kuitenkin saapui. Yhtään sanaa en sanonut, koska en voinut puhua.

Mennessäni ekan kerran suihkuun,
olo oli kovin heikko. Vähän pyörrytti.

Ulkona satoi lunta.

Samassa huoneessa oli useita muita. Yhtä miestä jota en koskaan nähnyt, käskettiin leikkamaan ateriansa pienempiin paloihin. Näin yhden julkkiksen joka oli tullut katsomaan sukulaistaan. Isä, äiti. En tiedä.

Minun tuli haastatteli joukko nuoria kandeja. Puolisoni oli siinä kanssa. Yksi kandi alkoi voimaan todella pahoin ja hänet vietiinkin akvaarioon rauhoittumaan.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Poissaolevana läsnä

Kaikki alkoi tasaantumaan. Sängystä ei saanut nousta itse, vessaan piti pyytää lupa. Tunsi olevansa täysin muiden varassa. Ateria tuli letkun kautta. Verikoe aamuin. Katetri. Kommunikointi, yhtään monimutkaisempi, tapahtui kirjoittamalla. Nopeasti oppi aistimaan kun ei ollut puhe tiellä. Sitä alkoi pikku hiljaa enemmän ja enemmän oivaltamaan mitä oli tapahtunut. Niskassa oli niittejä leikkauksen jäljiltä. Suurinta huolta, muissa, aiheutti se, että trakea vuosi... siis verta. Sitä sidottiin ja paikkailtiin. Tunsin hoitajien välittämisen. Sitä vain tajusi, että sitä oli  tosiaan viikon ollut poissa. Muisti ne unen tapahtumat, mutta ikäänkuin ajassa oli aukko. Tapahtumat ennen, sitten pimeys, sitten herääminen, unet ja tässä olin. Huomasin joskus ajattelevani että miksi juuri minulle mutta tuo nimetön aukko tuntui vastaavan niin että sanat vain menettivät merkityksen, Sitä vain jäi hiljaa.

torstai 6. lokakuuta 2011

Yksi lensi yli vieraan huoneen

Heräsin. Ulkona satoi vettä. Olin yksin vieraassa huoneessa. Täysin vieraassa. Oli yö. Rankkasade. Tämä ei ollut ollenkaan se hightechhuone, jonka muistin. Tämä oli räsistyneempi. Kuin varasto. Olo oli todella sekava. Yritin hahmottaa mitä oli tapahtunut. Mikä maa. Makasin sängyllä ja minusta lähti useita piuhoja. En jaksanut edes nousta. Unet jotka näin tuntuivat aivan liialta. Ne olivat liikaa. Enkä tiennyt vittu missä olin. Tämä oli ihan outo paikka. Kuulin oman hengitykseni. Tiesin että treeneissä oli käynyt jotain.

Joku tulee. Suljin silmät. Olin hiljaa. Liikkumatta. Hoitaja kävi kiireesti katsomassa. Hän näytti jotenkin epäilyttävältä. Lähti. Lasteni kuvat. Ne olivat vastakkaisella seinällä. Siinä. Tyttö ja poika. Missä vitussa minä olin?!? Hoitaja tuli takaisin jonkun toisen kanssa. Yritin pyytää että missä olen ja mikä on tilani ja huomasin että he laittavat minulle lepositeitä!! Pyytelin ettei ettei. Olin kauhuissani. He lähtivät. Minut jotenkin kuskattu jonnekin ja minua hoitavat epäpätevät henkilöt ja nyt he olivat sitoneet minut kiinni. Missä minun puhelin on? Halusin niin yhteyden puolisooni...

Ropinaa. Aloin irroittamaan lepositeitä. Minun on päästävä täältä... Mielessä pyöri unet jotka olin putkena nähnyt, Stephen Kingin Piina, olin jotenkin saanut siipeeni... Toinen käsi oli irti. Minun on päästävä täältä. Hengittäminen tuntui raskaalta. Kaikki tuntui hieman jähmeämmältä. Ja vaikka oli vapaa lepositeistä, olin muuten piuhoissa, tippaletku kädessä, ruokaletku nenässä, virtsaletku... no... you know ja olin sairaalasängyllä jonka molemmat metalliset laidat olivat ylhäällä. Kauhean työn ja taistelun jälkeen pääsin laidan yli, ja tuntui etten vähään aikaa ollut jaloillani seisonutkaan. Huimasi ja vähän pyöritti. Revin itseni irti kaikista letkuista. Lähdin horjumaan ovea kohti tukea hakien.

Valo. Olin valaistulla hightech käytävällä joka näytti uudelta. Eka ovet ja hissit niiden takana. Pois. Pois. Ovi oli lukossa [Ei ollut. Olin kokeilin vain väärään suuntaan]. Lähdin horjumaan eteenpäin etsien uutta ovea kun törmäsin niihin kahtee hoitajaan. He olivat järkyttyneitä. Toinen otti minusta luonnostaan kiinni ja ravistelin hänet irti vihaisesti. Tähänkö tämä tyssäsi... Toinen hoitaja lähti hakemaan apua. Yritin selvittää missä olen ja mistä on kyse ja anelin poispääsyä. Hoitaja näytti kovin kysyvältä. "En kuule mitä yrität  sanoa sillä sinä et voi puhua. Kurkkuusi on tehty reikä." Uskomatonta. Olin jotenkin typertynyt. Ihmekkös seurakaverit olivat katselleet omituisesti. Tuntui voimattomalta. Hoitajat saattelivat minut uuteen sänkyyn. Minut laitettiin uudestaan piuhoihin. Voimaton.

Aamu. Puoliso tuli jossain vaiheessa. Olivat heti soittaneet hänelle kun olin riehunut. Tuntui hyvältä pitää häntä kädestä kiinni, mutta raivostuin kun hän ei suoraan ymmärtänyt mitä halusin. Hän käski minun kirjoittaa lopulta ylös mitä tarkoitin. Hän ei saanut harakanvarpaistani selvää ja hän joutui aivat tyhjästä arvaamaan mitä tarkoitin. Hänen ymmärtämättömyytensä raivostutti. Hänen jos jonkun oli ymmärrettävä minua. Suutuin hänelle. Olin hänelle vihainen. Minut sidottiin uudestaan kiinni.

Minut määrättiin valvontaan vaikka olin "aika stabiili" jotta perääni voitiin katsoa vähän aktiivisemmin.
Jäin makaamaan vuoteelleni. En taistellut. Luovutin. Pitkään.

Lopulta minua vietiin pedillä. Saavuin johonkin odotustilaan, jonka edessä oli isohko akvaario jossa parveili hoitajia. Odotin pääsyä odotustilasta. Mieshoitaja kysyi haluanko tikkarin. Nyökytin. Hän kysyi haluanko television. Nyökytin jälleen. Jossain vaiheessa nukahdin.

PS. Pieni selvennös: Aivoinfarktipotilas ei missään nimessä saa lyödä päätään ja hoipparointini käytävillä olisi voinut päättyä kuolettavasti. En saapunut "odotustilaan" vaan perille valvontayksikköön. En ollut poissa vain paria päivää vaan viikon ja minut oli leikattu kerran jota en ollenkaan muista. En nähnyt kunnolla sillä minua vaivasivat kaksoiskuvat. Puhua en voinut koska minulle oli tehty trakeostomia. Riehumistani pyysin hoitajilta/puolisoltani anteeksi.

Kaiken edellämainitun kirjoittaminen on ollut yllättävän raskasta.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Katkelmia

Edellisen jälkeen: Näin unta... tai oikeastaan kävin läpi kaiken tapahtuneen, jonka muistin ja kävin sen läpi käänteisessä järjestyksessä. En tiedä oliko tuo varsinaisesti unta koska koin tarkkaan mitä tapahtui.

Näin tuttuja sängyn vieressä. Yhtä kättelin ja muistan hänen kätensä. Vanhempani. Sängyn vieressä. Pätkiä. Hereillä. Puolison ääni. Katso ketä sua tuli katsomaan. Katkonaista, katkonaista. Pari pidempää pätkää. Minua kuskattiin johonkin jostain. Ulkokautta. Kylmää ilmaa. Lääkäri puhui ja teki testejä. Hoitajat esittäytyivät. Paikka oli hyvä ja filmi poikki.

Pisin pätkä oli kun makasin isommassa tarkkailuhuoneessa.Yksin. Joku heräsi kesken kaiken vaikka hänen olisi pitänyt jatkaa ns. uniaan. Häneltä tivattiin mitä hän oli ottanut. Useasti ja hän huusi. Kovaa. Mieletöntä huutoa. Kuin aikuinen jokeltava vauva. Olo oli huono. Ei kivulias. Huusin. Kukaan ei tullut. Yksin. Huusin taas. Joku kävi ja sanoi että tulee kohta. Liian kauan. Olo oli huono. Kaipasin puolisoni mielettömästi. Halusin hänet siihen viereen. Niin yksin. Auttakaa. Auttakaa. Oksensin. Hoitaja tuli siivoamaan. Puolisoni tuli. Oli sanottu että on oven takana. Pidin kädestä kiinni. Turva. Ainoa turva. Niin hukassa.

Koko uni tuli ryöppynä. Yhteen potköön. Ei mainostaukoja. Kuin keltasen ja karkean linssin läpi. Ikäänkuin unessa muistin kaiken mitä oli tapahtunut.

Heräsin.

Ulkona satoi vettä.
Olin yksin
vieraassa huoneessa.
Täysin vieraassa.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Saattoväki kulkee hiljaa

- Katso ketä tuli sua katsomaan, sanoi puoliso johon heräsin.
Seuran miehet marssivat vakavina ovesta sisään. Makasin sängylläni. Tiesin että jotain oli sattunut ja olin joutunut sairaalaan, mutta en ollut varma mitä, tiesin myös, että oli ainakin pari yötä mennyt. Yritinkin sanoa jotain vitsikästä kun kaikki vaikuttivat niin vakavilta mutta kaikki katsoivat minua vähän omituisesti ja sen jälkeen puoliso hoiti puhumisen. Enkä oikein jaksanut puhua. Morjestelin poistuvia seurakavereitani. Vuoteeni päällä oli tietokone ja yritin saada siitä selkoa mutta jostain syystä en oikein nähnyt sitä. Räpeltelin sitä vähän aikaa mutta sitten enää jaksanut. Nukahdin.

Saattoväki kulkee hiljaa itkemättä, hymyilemättä
Saattoväen jylhyys toivottaa hyvää matkaa

- Kotiteollisuus: Saattoväki

maanantai 3. lokakuuta 2011

Ciao

Ciaon jälkeen lähdin treeneihin.

Treenejä kesti noin 20 min ja meillä oli alkulämmittely menossa. Painia. Niskastani kuului outo naksahdus. Nostin heti kädet ilmaan. Stop. Kaveri lopetti. Humisi. Koko maailma pyöri. Makasin ja painoi vasemmalle. Yritin raahautua vessan suuntaan, mutta en päässyt huminalta/pyörinnältä oikein eteenpäin. Minulta kysyttiin voinko hyvin. Oksetti. Sanoin ettei mitään hätää ja sanat tulivat ulos kuin hidastetussa filmissä. Minut kannettii vessaan, jossa oksensin. Koko maailma pyöri. Olin yksin. Mietin että kai ehdin tervehtyä huomisiin häihin. Ambulanssia tilattiin. Valkku yritti selittää minkälaisesta Lajista on kysymys. Humisi. Ambulanssi tuli aika pian. Minut laitettiin paareille. Painoin silmäni kiinni. Se ettei nähnyt mitään helpotti pyörimistä. Veivät ambulanssiin. Ulkona oli jo kylmä. Ei lunta. Yksin. Kylmä. En muista sireeneitä. Muistan avautuvat ovet, kylmyyden joka tuli sisään. Kolinaa. Minut vietiin jonnekin. Makasin paareilla. Joku lääkäri tuli esittäytymään nimeltä jota en muista. Muistan käden. Todella yksin. Filmi katkesi.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Koepala

Latasin itselleni Facebookin Timelinen ja kaivoin lopulta esiin mitä olin päivittänyt sinä päivänä kun sain aivoinfarktin. Se meni näin:
e [nimi muutettu] vei huonosti nukutun päivän jälkeen lapset ja koirat hoitoon. Hän alkaa nyt valmistautumaan ******n huomisiin 30 v. kekkereihin juomalla kylmää kahvia ja lähtemällä tuota pikaa ******aan XD... ja sen jälkeen jos kynttiläillallisella joisi yhden lasin punaviiniä. Ciao.
Nyt nukkumaan.

torstai 29. syyskuuta 2011

Paremmat ihmiset seisovat sillä samalla viivalla

Töissä samaan hissiin änkesi ehkä jotain 6 paremmin koulutettua, parempaa ihmistä kuin minä. Olin juuri tyhjännyt roskikset puristimeen. Aina kun tehtaalle on tullut vierailijoita sitä on korjannut ryhtiään ja ollut jotenkin niin et mulla on väliä ja osaan minäkin. Ei nyt. Auoin päätäni kierrättäjälle. Suostuin ajamaan hissillä ja sanoin tämän kerran olevan ilmainen toisin kuin seuraavalla kerralla se tekisi 50 euroa... per nassu. Ja ihan pokka naamalla :D Olennaista oli se, että koki olevansa ihan sillä samalla viivalla vaikka itse oli juuri roskikset tyhjentänyt. Tunsi tarkasti oman arvonsa ja se on sama ihan kaikella. Maailman silmissä tietty jotkin asiat ovat tärkeämpiä kuin jotkin, mutta todellisuudessa näin ei ole.

Elämä kulkee eteenpäin ja muuttuu haluistamme muuttua/kehittyä huolimatta.
Kaikki muuttuu koko ajan yritämme kehittyä tai emme.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Matkalla siihen jossa jo on

- Kuinka päätyä siihen hetkeen jossa jo on?
- Älä lähde matkaan.
- Kuinka olla lähtemättä?
- Olet matkalla jo :)

maanantai 26. syyskuuta 2011

Perillä lähtöpisteessä jo

Why wait for Heaven? 
Those who seek the Light are merely covering their eyes. 
-A Course in Miracles

Siis oikeasti tää homma ei oo menossa mihinkään!!! Vähän niinkuin toi pihan koivu. Tarkoitan ettei mitään varsinaista kehitystä ole. Polulla näyttäisi olevan lähtöpiste ja päätepiste mutta mitään lähtöä eikä päätettä ei ole. Jokainen on pikkulintu (angrybird) joka vain kuvittelee olevansa polulla pisteestä A pisteeseen B. Piste B nähdään ammatillisena kehittymisenä, lottovoittona, fyysisenä kehittymisenä, Taivaana, valaistumisena, kasvuna ihmisenä ylipäätään jne. mutta missä se Piste B on? Siis nyt katso ympärillesi ja voisitko kertoa missä se päätepiste on... siis muualla kuin kuvitelmissasi? Katso ja näe ettei keisarilla ole vaatteita!

Hip hei ja rok!

lauantai 24. syyskuuta 2011

Katoavaisesta

Matkalla mökille iski päänsärky ja vähän ehkä huonohko olo. Bussikuskin kohtalo, se miten helposti pää saattaa hajota ja kuinka kaikki saattaa kadota hetkessä masensi. Että kaikki voi loppua metrin päästä tai aiemmin. Entäs jos infarkti iskee uudestaan ja käykin paljon pahemmin kuin nyt. Oli jotenkin merkityksetön olo siitä että hetkessä kaikki olisi toisin. Kaikille haluas sanoa hyvästit eikä kerkiä. Entä jos yksi verisuoni päässä puhkeaa ihan muualla kuin Helsingin keskustassa.

Mökillä kannoin tavaroita sisälle ja lopulta heitin itseni lasten sängylle ja pitelin päätäni. Makasin siellä hetken ja kömpiessäni alas emäntä kysyi että miks olit siellä. Sanoin että on huono olo. Ja sanoin sit et pää on kipeä. Kysyi et otanko Panadolin. Sanoin että otin jo Primaspanin. Emäntä sanoi et se ei oo kyl mistään kotoisin. Söin hänen tarjoaman 500mg jokumikäsenytoli ja olo parani noin vartissa.

Jotenkin katoavaisuus ja hetkellisyys jäi päälle. Sitä ei 500mg korjannut.

Ennen matkaa käytin koiria
ja kumarruin keräämään koirankakkaa.
Nousin ylös ja eteeni leijaili selän takaa sulka.
Ilman selvitystä mistään.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Havahtumisesta Buddhan tappoon

Gurut saattavat aluksi näyttää täydellisiltä lopullisten totuuksien hallitsijoilta, mutta tosiasiassa he ovat vain "yhteisön korostetuimmin inhimillisiä jäseniä".
-Sheldon B. Kopp Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet!

Luin tänään työmatkalla vähän tuota yllämainittua. Muinoin Anthony de Mello muutti elämäni suunnan Havahtumisia kirjalla ja samoihin aikoihin minulle suositeltiin tätä. Se oli kuin tervanjuontia. Minulla oli selkeästi guruvaihde päällä. Oli tosiaan niitä jotka olisivat saapuneet maaliin, joka olisi todella olemassa. Tuohon rakoo ajatus siitä, että että gurut olisivat "vain" yhteisön korostetuimmin inhimillisiä jäseniä, ei sopinut.

Filosofisen kauden jäljiltä "kellään ei ollut totuutta, ja jokainen oli samalla viivalla". Ja sitten yhtäkkiä joku puhuikin varmuudella jota ei voinut epäillä. Ja tuohon rakoon ei sopinut puhe inhimillisyydestä. Jollain kohtaa gurut tosiaan nostetaan pylvään päähän, mutta kun heitä kohden sitten kulkee huomaa etteivät he eroa itsestä paljoakaan ja lopulta huomaa sen etteivät he eroa mitenkään. He ovat aivan yhtä tavallisia kuin mitä itse on. Eikä heidänkään pointtinsa ole, jos he ovat terveellä pohjalla, se, että olisin kuten hän vaan että olisin kuten minä olen, sillä en voi olla kukaan muu.

Olla tavallinen on olla juuri sitä mitä on liioittelematta tai vähättelemättä... välillä liioitellen/vähätellen. koska vähättely/liioittelu on kovin inhimillistä :)

torstai 22. syyskuuta 2011

Ei senkään vertaa

Aika yllättävästi annoin itselleni tilaa.
Tänään.

Se paha juttu joka on vaivannut. Taistelu sitä vastaan vain lakkasi. Siinä se on, mutta mikään ei oikeastaan yritä ratkaista sitä. Sama kuin olisi temponut pitkään ovea auki, eikä se tietenkään aukea, koska se ei ole ovi. Se ei voi edes aueta vaikka on kuvitellut että juuri sen takana on ratkaisu, utopia ja iäinen autuus.

Tulin töistä, astuin pihaan ja zip... Mitään yritystä muuttaa sitä mitä on, ei ollut. Välittömästi tajusin ettei ongelmaa vastaan taistelemisen loppuminen toisi rauhaa tai jotain parempaa vaan sen poistuminen ei jättänyt jälkeensä senkään vertaa.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Kurjuus johtuu siitä minkä itselleen tekemällä tekee

Päkä kyseli Taistelusta itseä vastaan kommenteissa kertomaan lisää tai sanomaan jonkin käytännön esimerkin. Näin sitten kirjoitin:


Omaan "pahaan juttuun" on jokin, vaikkakin niin kieroutunut, oma henk.koht intressi.

Siitä minkä kiroaa itsessään on jokin palkitseva ominaisuus. Esim. Välttääkseen vastuun antaa toisten aina päättää omasta puolesta, näin "välttyy" aina vastuulta, mutta toisaalta välttyy myös kuuntelemasta sitä mitä itse haluaa mistä siis syntyy ristiriita. Toisaalta syyttää sitä minkä vangitsee oman päätökseteon, mutta samalla nauttii siitä ettei tarvitse ohjata laivaa itse. Niin kauan kuin syyttää toista siitä, että tämä ei anna päättää itse välttää oivallisesti näkemästä, että syytös kohdistuu omaan itseen ja ettei ollenkaan tarvitsisi nähdä omaa osuuttaan.

Tai...

Haluaa laihduttaa mutta sortuu aina ahmimaan. Mitä enemmän yrittää laihtua sitä enemmän sortuu ahmimiseen. Ahmiminen on rajatonta ja laihduttaminen hyvin rajoitettua. Ei halua nähdä niitä hyviä puolia joita ahmimisessa on, siis kysehän on hyvästä ruuasta jota saa siis vetää rajoituksetta.



Sitä ikäänkuin samaistuu kiistan toiseen osapuoleen, jotka molemmat ovat itsessä, ja sitten käy taistoon sitä toista osapuolta vastaa, joka myös on itse. Shhh. Toista osapuolta vastaan taistelee, ja sitä syyttää, kun on häviöllä, ja syyttää, että oma kurjuus johtuu siitä vaikka lopulta oma kurjuus johtuu vain siitä mitä itselleen jatkuvasti tekee. Ei halua nähdä ristiriitaansa omassa itsessään. Ei halua nähdä ratkaisua itsessään, koska ilman sotaa on rauha ja se on paljon hiljaisempaa kuin toimelias sotiminen.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Arvaamattoman vapaa

Nautin viimeiseen asti vankilasta ja naruista joihin olen itseni kietonut. Vankilassa tiedetään kuinka toimitaan, viikko-ohjelma on tarkka, aina on joku kertomassa mihin mennään ja mistä. Voisin viimeiseen asti syyttää vangitsijoitani, mutta heitä on vain yksi ja se olen minä itse. On paljon turvallisempaa olla itsensä vangitsema kuin arvaamattoman vapaa. En tiedä itsekään kuinka tulen toimimaan, koska mitään kaavaa ei ole. Vapaus on sitä etten tiedä kuinka tämä tie jatkuu tästä eteenpäin. Tätä tietä ei ole. Mikään ei jatku. Tervetuloa vapaus.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Onnellisuus on sanatonta

Jonkun kerran olen merkityksellisyydestä ja merkitysettömyydestä puhunut. Kovasti olen paasannut, että tässä ei ole kyse nihilismistä, mutta mistä sitten? Oikeastaa molemmista. Merkityksellisyys, sydämen täyteys, syntyy siitä, että sydän on tyhjä (merkityksettömyys) vastaanottamaan kaiken. Aika lyhyesti :) Tarkoitusta ei voi sanoa koska tämä hetki pakenee kaikkia määrityksiä. Tämä hetki on rajaavien sanojen tavoittamattomissa. Tämä hetki ei tarvitse sanoja.

Onnellisuus on sanatonta. Kun mökillä pitkän päivän päätteeksi istuu puuterassilla juoden olutta (tai kahvia tai teetä jne) kuuntelee kirkuvia pääskyjä iltahämärässä ja on ennen kaikkea hiljaa. Ei ole menossa minnekkään  eikä ole mitään saamassa aikaan tuntuu kuitenkin kaikki täydelliseltä. Ja kaikki onkin, mutta tuota merkityksellisyyttä ei tarvitse napata sanoihin ja voi jopa sanoa että tuo hetki aivan täysin ilman mitään merkitystä eikä sille mitään merkitystä edes kaipaa ja tämä on mitä merkityksellisintä.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Taistelusta itseä vastaan

Lueskeli junassa Ken Wilberin kirjaa Rajaton Viisaus ja sitä lukiessa aukesi itselle yksi juttu. Pahassa on aina jokin oma intressi. Aina huonosta tilanteesta tms saan jotain itse. Vaikka tilanne olisi kuinka paha tahansa, se antaa minulle jotain. Vaikka kuinka taistelisin tilannetta vastaan olen myös ollut rakentamassa sitä, koska juuri tämä juttu palvelee minua. Ikään kuin rakentaisin taistelun, mutta samaistuisin vain siihen omaan puoleeni ja kävisin sotaa tuota ns. toista vastaan, mutta tuo toinen on minä itse. Omaa osallistumistani en halua nähdä tai myöntää.

Mitä enemmän riuhdon sitä enemmän olen jumissa, koska taistelen itseäni vastaan.
Alunperin taistelua ei ole. On rauha. Peace.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Siitä ei oikeastaan voi sanoa mitään

Hyvän päämäärän tavoittelu siirtää päämäärän jonnekin muualle kuin tähän hetkeen. Tämä hetki on päämäärä jota ei tarvitse tavoitella kuitenkaan mitenkään. Henkinen tie on tämän oivaltamista ja näin sanomalla voi luulla että oivallus on niinkuin jonkin tien päässä, mutta oivallus ei odota jossain vaan se on tässä. Aina. Mitään ei tarvitse oivaltaa. Perille ei tarvitse päästä. Maalia ei ole. Voit pysähtä jo oravaiseni.

Työlläni on yhtä vähän tarkoitusta kuin elämällä, eikä kysymyksessä ole tietenkään mikään kielteisyys vaan, siitä että tarkoitus on aina jonkin janan päässä jokin juttu, mutta tarkoitus on juuri tässä muuttuvana/selittämättömänä. Siitä ei oikeastaan voi sanoa mitään.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Arvon hakeminen

Piirsin paljon nuorempana ja yläasteelle päästessäni olin kovin kiinnostunut sarjakuvista ja sarjakuvittamisesta. Ensimmäisellä kuvaamataidon tunnilla opettaja totesi lakonisesti että hänestä sarjakuvat ovat roskaa. Olen joskus miettinyt yön pimeinä tunteina kuinka elämäni olisi ottanut kovin erilaisen suunnan jos minua olisi tuettu ja potkittu oikealla hetkellä oikeaan suuntaan. Okei jos itsetunto olisi ollut jossain kantimissa tulloin sitä olisi vain tulistunut ja lähtenyt marssimaan entistä tiukemmin, mutta itsetuntoa ei ollut. Vahvuutta ei todellakaan ollut. Auktoriteetin edessä sitä tuntui luhistuvansa täysin.

Heikko lenkki itsellä on lopulta aina ollut arvon metsästys. Sitä piirrostensa kautta haki arvoa. Itselle. Sitä ei kuitenkaan koskaan saanut ja siis tietenkään arvoa ei edes pidä hakea. Arvon hakeminen on sen sanomista etten ole minkään arvoinen, joten haen arvoa, koska minulla ei sitä ole. Arvo ei kuitenkaan koskaan voi löytyä ulkopuoleltani. Sitä ei kukaan voi antaa, sillä se tarkoittaisi ettei sitä minulla koskaan ollutkaan.

Todellinen arvokkuus on oman täyden arvottomuuden ja merkityksettömyyden myöntämistä. Maailma on oikeasti niin iso ettei minulla ole lopulta mitään merkitystä. Unohdun heti kun muistini kuolee. Oma arvonsa/arvottomuutensa on kuitenkin itse nähtävä, sitä ei voi nähdä kukaan muu niin kuin minä.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Kaikki voisi olla paremmin

Kun jalustalle nostettaan se mahdollisuus, että jotain voisi sattua, tämä jokin mahdollinen on mielen luoma harhaelma ja menee kevyesti sen yli mitä on jo. Siis tässä. Tämä mitä on jo, on toissijaista siihen mahdollisuuteen nähden, että kaikki voisi olla paremmin. Mitä tästä, kun tämä voisi olla paremmin. Forever. Ja sitten  tulee hauta, joka pyyhkäisee kaiken pois. Niin kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan ja juuri tämä seikka meidän on tahtomattamme kohdattava. Vaikka jättäisimme ison aukon maailmanhistoriaan, tämä ei kuitenkaan olisi meille yhtään mitään. Emme saa siitä rahtuakaan mukaan. Emme ole menossa mihinkään. Emme saa mitään aikaan. Emme merkitse mitään. Vieno pyyhkäisy ja olemme poissa. Puuf.

Ainoa mitä voi sattua on se, että katoamme nyt eikä meistä jää jälkeäkään.

Paremman hetken odottelu on vittuilua sille hetkelle joka jo on. "Sinä et kelpaa, kun odotan jotain parempaa." Paremman odottelu on myös kivuliasta. Sanon ikuisesti, ettei läsnäoleva kelpaa vaan että jonkin paremman on tultava kohta. Ja jos edes jo konkreettisesti vertaa niin tämä hetki on kaikenkattava, aistittu, rajaton ja se ns. parempi on mielikuva paremmasta: rajattu, raamitettu, hengetön... kuollut.

Ja sanottakoon jälleen kerran että kyse ei ole mistään hengettömästä ja tarkoituksettomasta nihilismistä. Kyse on merkityksellisyydestä, elävästä elämästä, hengittämisestä, elossa olemisesta kaikista syvimmässä merkityksessä.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Vaatimuksista itseäni kohtaan

Kukaan ei vaadi minulta niin paljon kuin minä vaadin itseltäni.
Kukaan ei aseta minulle rimaa niin korkealle kuin minä teen.
Eikä vaatimuksillani ole mitään arvoa, 
kenellekään muulle, kuin minulle
minun kuvitelmissani.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Tästä tähän ei ole yhtään matkaa

Uh. Eka työviikko meni ja vielä ei suurempaa väsymystä. Vähän väsyttää mutta johtuuko se siitä että kuitenkin menee yhdeltä nukkumaan ja seiskalta on kuitenkin herätys :) Mitään halua pois työstä ei kuitenkaan ole. Voi sanoa ettei tuo todellekaan ole minun työni, mutta jos ei minun niin kenen sitten :)

Ajatus siitä, että jossain on jokin paremmin ja hyvin on punahehkuinen metallinen hiilihanko. Siihen tarttuminen on jokseenkin kivuliasta. Se näyttää pakotieltä tästä hetkestä, mutta juuri yritys tästä hetkestä pois on se polttava osuus. Ovelinta on nimittäin se, että halutessaan olla tässä/nyt ja läsnä ei oikeastaan halua olla  tässä/nyt ja läsnä :D Projisoi pois tästä hetkestä kuvitelman kuinka olisi yhtä tämän hetken kanssa, mutta tuo on vain kuvitelma, mielikuva jonka taakse tämä läsnäoleva nykyhetki piiloutuu.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Ja vaikka...

...selvitin ongelman eilen lyhyesti, sitä ei tietenkään alunperin ollutkaan. Kysymys ei ole siitä kuinka saisin yhtenäisyyden takaisin vaan siinä ettei yhtenäisyys koskaan kadonnutkaan. Paratiisista karkoitusta ei koskaan tapahtunutkaan. Tämä kaikki on ongelma vain sille kuvitteeliselle minälle johon samaistumisesta seuraa kuvitteellisia ongelmia, jotka otetaan tosissaan.

Perillepääsy on ongelmallinen juuri sille, joka ei koskaan voi olla perillä. Kun halu olla perillä haihtuu, mitään tarvetta olla perillä ei ole. En voi kuitenkaan lakata haluamasta olla perillä sillä tämä vain vahvistaa halua olla perillä joka on ns. minä. Yritys olla perillä on egoistinen (haluan olla perillä- minä) kun tämä idea lopulta kuolee pystyy, jäljelle jää vain se elämä, joka jo aina on ollutkin ilman halua olla sitä.

Ei kukaan sano koiralle: "Elä sitä elämää jota jo elät."

torstai 8. syyskuuta 2011

Ongelma selvitettynä lyhyesti

Ongelma on vain todellinen, sille minälle joka ei ole todellinen.

Ja uusiksi.
Hitaammin.

Minä maailmasta eristettynä, ulkopuolisena ja erillisenä vaikuttajana, joka valitsee hyvän ja pahan väliltä, ohjaa laivaa, on vastuullinen ei ole kuitenkaan todellinen missään määrin, sillä tämä ns. minä perustuu oletukselle, että tämä minä on jotenkin erossa siitä maailmasta, jossa hän kuitenkin elää. Henkinen tie on lopulta sen havaitsemista ettei mitään rajaa ole ja mitään eristystä ei koskaan ole tapahtunutkaan. Kukaan ei tiedä mistä hän alkaa ja mihin hän päättyy. Ja kun tämä minä yrittää selvittää kuinka hän voisi päästä perille ja maalin tämä ns. maaliin/perille pääsyn ongelma on oikeastaan todellinen vain tälle minälle, jota ei alunperinkään ole olemassa.

Yritän kaikin voimin ratkaista ongelman jota ei ole ollutkaan.

Ha.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Kiertoteistä

Omaa itseään ei pääse minkään henkisen pelleilyn taakse piiloon. Mikään henkinen naamari ei auta. Itseään ei voi välttää. Kiertotietä ei ole. Jalkaa ei voi laittaa oven väliin. Se mitä olen on jotain minkä läpi on kuljettava. Kiemurtelu ei auta. Mikään ei auta.

Henkisyydessä on sama kuin muussakin eli liioittelu on aivan liikaa ja vähättely on tosiasioiden kieltämistä. Herkästi halutaan työntää ongelma henkiselle alueelle vaikka ongelma koetaan lopulta mualla kuin henkisyydessä. "Haluan ongelman jonka voin ratkaista henkisesti" Ettei se vain koske minua.

Olin ekaa päivää töissä ja löysin haalareiden taskusta tekstinpätkän jonka olen kirjoittanut ennen infarktia. Olisin kirjoittanut sen tähän, jos en olisi sitä kadottanut. Eihän siinä mitään suuria paljastuksia ollut, mutta sillä olisi ollut samaa merkitystä kuin tällä tekstillä jonka viimeiseksi kirjoitin ennen you-know-what.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Kuu ja sen heijastus lammesta

A. En voi sanoa yhtään missä sinun pitäisi olla
sillä en seiso siinä missä sinä nyt.

Jokainen askeleesi on sinun, jokaisen saat itse ottaa, eikä kukaan kulje edelläsi näyttämässä tietä tai valoa. Jos seuraat jotain hän yrittää parhaimmillaan viittoa sitä tietä jolla kuljet jo. Ikään kuin pimeässä kulkee monia polkuja: sinun ja kaikkien muiden. Ja kuitenkaan ei voi kulkea kuin omaa tietään.

B. Mielenkiintoista tai ei mutta jokainen hakee omaa kuvaansa tai sitä mitä pitää omana kuvanaan. Sitä esim hakee työtä joka parhaiten heijastaa ne pinnat joita itse haluaa itsestään heijastaa. Hakemalla hakee itsensä jatkumoa. Hakee peiliä joka parhaiten heijastaisi sen mikä minä olen, mutta en kuitenkaan ole mikään kuvitelma itsestäni.

Se puoliso on paras, joka parhaiten tuo esiin sen minusta jota minä pidän omana itsenäni, mutta se jota minä  pidän itsenäni ei välttämättä ja oikeastaan ole minä. Sillä se mitä pidän on kauempana minusta kuin se mitä minä olen nyt. Millaisena itseäni pidän (kuvitelma) - Mikä olen nyt (aktuaali realismi). Se mitä olen nyt on täysin minun saavuittamattomissa. En voi heijastaa itseäni sillä en sisimmässäni tiedä kuka minä olen. En tiedä mitä heijastaa. Haluaisin tulla heijastetuksi tietyllä tavalla, mutta tällä halulla ei ole mitään yhteyttä siihen mitä se haluaa heijastaa.

Kuu joka hakee lampea jo parhaiten heijastaisi sen kajon. Tällä [haulla] ei kuitenkaan ole mitään yhteyttä kuun kajoon. Ja analogia kaatuu jo siinä että sisimmässäni en tiedä mikä minä olen. Jos vain tietäisin tietäisin kuinka itseni parhaiten heijastaa, mutta jos unohdan tämän pikkuseikan etten tiedä mikä tätä kaikkea tarkkailee voisin tietää parhaan tavan heijastaa itseni mutta sisimmässäni tiedän, etten tiedä, kuka/mikä tätä tekstiä katsoo. Nyt.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Mikään ei auta

Jokainen yrityksesi on turha ja naurettava. Henkinen tie, jonka päässä on vapautuminen on, on este sinällään. Häkkisi on keskellä Paratiisiä ja yrität siitä kaikin keinoin ulos. Yrität kovasti sanoa että et oikeastaan yritä ja hapuilusi on ihan muuta kuin yritystä päästä ulos, mutta mikään ei auta: Tilanteen hyväksyminen, paikallaan oleminen, sen hyväksyminen mitä on, meditointi jne Mikään ei auta, sillä häkkiä ei ollenkaan ole. Heiluntasi on aivan turhaa. Yrität vapautua ansasta, jota ei olekaan. Yrität herätä unesta, vaikka koko ajan olet hereillä. Mikään ei auta, koska et tarvitse apua.

PS. En ole oikeastaan päivittänyt koska en saa tekstejäni aikataulutettua julkaisemaan itseään puolelta öin... Ja siis eihän mul mitään sanottavaakaan ole :D Jos joku osaa neuvoa bloggerin kanssa niin osoitteesta mut saa kiinni.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Leikin loppu

Seeking is simply a game that is played 
until the recognition 
that there is nothing to find. 
-Unmani Liza Hyde

Ja leikki jatkuu niin kauan kunnes alkaa olemaan aika varma siitä että kaikki tosiaan on tässä ja nyt. Niin että mitään saavuttamisen arvoista ei oikeastaan ole. Leikki on ohi kun se on ohi mutta niin kauan kuin kuvittelee että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että jonkun nurkan takan olisi jokin pelastustie niin leikki jatkuu. Tässä vaiheessa voi tietysti sanoa, että nurkan takana ei ole yhtään mitään. Ai niin ja nurkkaa ei ole myöskään.

torstai 1. syyskuuta 2011

Pehmyt

There is no time to lose. Literally. - @nicaldo

Kävin sit duunissa palaverissa,
jossa sovittiin et aloittaisin ens tiistaina neljällä tunnilla.
Pehmyt lasku.
Kiva.




keskiviikko 31. elokuuta 2011

Oikea työ ja oikea puoliso

Mitään oikeaa työtä ei ole. Mitään oikeaa puolisoa ei ole. Molemmat ovat sitä vihreää ruohoa siellä aidan takana. Ja siis mikään ei sano eikö näitä saisi tavoitella: parempaa työtä, joka toisi paremmin sen esiin joka itsessä on, tai parempaa puolisoa joka paremmin heijastaa sen mikä itsessä on, mutta mikään ei sano, et parempi jokin millään tavoin vapauttaa elämää jossa jo on. Molemmat ovat tekosyitä joiden avulla voin olla riemurinnoin elämättä nyt siinä surkeassa työssä sen surkean puolison kanssa. Aina voi olla jalka sen oven välissä, että ainakin tällä alueella asiat vois olla paremmin. Niin kauan kuin näen että asiat voisivat olla paremmin kuin ne ovat en oikeastaan hyväksy niitä semmoisina kuin ne ovat.

Paksahti jotenkin se että mitään ei voi tehdä.
Umpikuja ja ei-umpikuja.

Sickest Buddhist -Arj Barker


tiistai 30. elokuuta 2011

Ikuisesti vapaa

Entäs jos jonain aamua huomaisit vain, yks kaks, olevasi vapaa. Mikään ei sitoisi sinua. Olisit täysin vapaa ja varsinkin itsestäsi, mikään sinussa ei sitoisi sinua. Et olisi tehnyt mitään oikein tai eri tavalla. Tietäisit vain, että mikään ei voi sinua enää koskaan sitoa eikä mikään ole sinua edes koskaan sitonut.

Ja eikö näin ole?
Mikään ei sido sinua.
Koskaan.

lauantai 27. elokuuta 2011

Minä, tie ja ongelma

Mitään estettä ei ole :)
Mikään ongelma ei ole sinun tielläsi,
sillä sinua, tietä eikä ongelmaa ole olemassakaan :D

Tarkoittaen tietysti sitä, että sinä olet ajatuksena kauempana siitä joka olet jo. Ajatus itsestäsi on etäännytettyä itseäsi. Sinä -> Ajatus itsestäsi. Selityksenä tämä tietysti on hankalampaa, mutta sinussa itsessäsi ei ole mitään hankalaa tai selitettävää. Olet itsenäsi jo täysin valmis. Mitään selitystä et tarvitse etkä ole!

Mitään tietä ei tästä vie kuin mielikuvituksessasi -ajatuksissasi. Samoin tie tähän. Muistat tien tähän ja kuvittelet sen tästä eteenpäin, mutta mitään tietä ei ole. Ainoa todellinen vastaus on tietämättömyys ja ei-mitään.

Ongelmaa ei ole ellen kuvittele sitä olevaksi. Ongelmaa ei voi ratkaista niin kauan kuin sitä pitää todellisena, ja kun sitä ei pidä todellisena, sitä ei tarvitse ratkaista.
Koira ei tiedä mitään ongelmaa.
Se on vain koira.

perjantai 26. elokuuta 2011

Tässä sitä ollaan

Tarvitseeko sinun valmistua tai päästä jonnekin?
Onko sinun kuljettava tietä, jonka päässä on valmistuminen?
Tarvitseeko vastausta edes sanoa?
Eikö se ole jo kaikkien huulilla?

Soitin töihin ja aloitan siellä viikon päästä. AV:n jälkeen ajattelin vaihtaa alaa. Et nyt olis hyvä hetki. Toivoin et jotain ilmenis, et tulis jokin koukku johon tarttua. Pitkään ajattelin, että haastattelun kautta jotenkin jotain. Haastattelu tuli ja juttu julkaistiin ja se oli oikeastaan siinä. Pointti onkin siinä että mitään koukkua ei ole, sillä mitään jotakin ei ole. Ei ole parempaa uraa kuin se jota jo teen. Tämä tässä. Kuvitelma, että jollain muulla tavoin voisin itsestäni esiin tuoda sen mitä jo nyt esiin itsestäni tuon, on kuvitelma. Se on painajainen jolla voi itseään loputtömasti kiusata... ellei siitä herää.

tiistai 23. elokuuta 2011

Hassu

Hassua. Huomasin miten ns. kielteinen (rasittavampi, raskaampi, sitovampi) ajatus nousi ja se ei ollut minun. Okei siinä se oli, mutta se ei koskenut minua mitenkään. Se ei osunut reviirilleni mitenkään. Olin siitä täysin vapaa. Hmm :D Sama omituinen fiilis kun tuntui semmoinen WTF fiilis aamusta kun koiria käytin ettei oo mitään suuntaa, tehtävää etc. Yritin tosissani, mut nää ei ollu ollenkaan mun.

Pitäiskö sun olla huoleton ja vapaa?
Siis oikeesti?
Ja tähän iso hymy.

maanantai 22. elokuuta 2011

Rauhan voi "löytää" vain tästä

Viikonloppuna ei muuten ollut mitään sanomista.
Huomasin.

Koiranlenkillä aamulla yritin väkisin löytää jotain vikaa kuvasta (=siitä hetkestä). Ei löytynyt, mutta mieli ois tarjoillut mielellään vaikka mitä katastrofia, mutta ei se  eikä mikään saanut oikein kannatusta.

Rauhaa ei tarvitse hakea. Kuten Helille laitoin:


Olemme vuori, jossa luola, jossa onni asuu. Kun se tulee suu aukolle "olemme onnellisia". Kun jahtaamme onnea ajamme onnen syvälle sisimpäämme, josta se sitten putkahtaa kun lakkaamme sitä  jahtaamasta :D

Huolista parhain

Hassua, ettei tänään ole oikeastaan mikään painanut missään... No okei... on niitä ja näitä hommia tekemättä ja hoitamatta, mut ne painaa omalla painollaan, omassa nurkassaan. Paljon kesken ja hoitamatta. Juuri nyt ei ole kuitenkaan huoli mistään. En tiedä teenkö tätä [työtä] lopun elämääni, en tiedä mihinkä kulkea, en tiedä mitä tietä, mitenkä. Kaikki on auki kunnes se lopullisesti sulkeutuu. Vain seuraava henkäys, eikä sekään.

perjantai 19. elokuuta 2011

On mahdoton kuulla, jos on itse koko ajan äänessä

Kävin eilen kuvaamassa leirillä Lajia johon aiemmin osallistuin. Tärkein asia minkä opin on se, että en tunne toista jos tunnen ensin itseni. Tämä pätee sekä fyysisessä että mentaalisessa mielessä, vaikka fyysisessä sitä opeteltiinkin. On mahdoton kuulla jos on itse koko ajan äänessä.

torstai 18. elokuuta 2011

Olennaisen sanomiseen ei tarvitse montaa sanaa II

Ei oikeastaan yhtäkään.
Mitään sanottavaa ei ole.

Ps. Ahdistus ja huoli ovat se matka joka kuljetaan Tästä Hetkestä tulevaan. Tulevaisuuden pointti on siitä ettei sitä ole ja kaikki tieto siitä on vain arvailua. Tätä arvailuahan pyritään poistamaan tiedoilla jotka koskevat tulevaa. Tulevaisuus on ikäänkuin musta aukko jota yritettään peittää muistilapuilla jotka eivät kuitenkaan tartu siihen, sillä kaikki tieto on aina vain arvailua, likimääräistä, sinne-päin ja voi-olla tietoa. Huoli on se tunne ettei tuo arvailtu "tieto" kanna, ja sitä ikäänkuin itse pyrkii pitämään ylhäällä että se kuitenkin kantaisi johonki. Ei kanna. Varmuuden hakeminen on epävarmuutta.


Huoli pyrkii myös tekemään itsestään tärkeän, että siis on takerruttava johonkin, mikä siis [takertuminen johonkin] lisää huolta. Että niinkuin huolehtimattomuuden synonyymi on tekeminen/sunnittelu/aikaansaaminen vaikka eikö ole niin, että paremmin saat aikaan ja suunnittelet paremmin kun et huoli yhtään mistään?


Ensin nousee jokin tosiseikka, joka on tekemättä (joka on muuten huolen aikaansaannosta kanssa. Hmm) ja huoli hyppää heti sen niskaan kysyen kuinka aiot tämän hoitaa. On nimittäin tosiseikkoja, jotka eivät herätä mitään huolta. On asioita, jotka eivät käynnistä huolifaktoria ollenkaan. JA toi seikka minkä just huomasin et juuri huoli nostaa asioita esiin jotta niistä voisi olla sitten huolissaan, että huolestuneisuus ei vain koskaan pysähtyisi. Ah ja kaiken A ja O... Huolihan pyrki asioiden hoitamiseen, jotta kun asiat saadaan hoidettua huoli lakkaisi ja sitten olisi lepo :) Huolihan kuitenkin on nimittäin levon täysi vastakohta. Yritähän nukkumaan kun olet huolesta soikeana. Non niiiiiiiii.... :DD Huolihan syntyy siitä että tavoitellaan Lepoa, joka jo siis on omaisuutena pankissa. Ikuisesti. Lepo nimittäin menetetään juuri sillä hetkellä kun sitä aletaan ajamaan takaa.


Tulevaisuutta eikä huolta käytännössä koskaan ole. Tästä hetkestä ei voi päästä oikeasti pois. Kuvitelmissaan voi mutta se ona vain kuvitelmaa jota tämä hetki ei koskaan ole.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Olennaisen sanomiseen ei tarvitse montaa sanaa #twitter

Twitterissä on ns vaikeus muihin sosiaalisointeihin nähden. Se on yksinkertainen. Twitteriä käyttävän on oltava jo valmiiksi sosiaalinen. Hänen on uskallettava lähteä peliin ja tuotava itsestään esiin. Jotain. Hänen on osallistuttava keskusteluun jotta yhteys voisi syntyä. Rannalla ei voi jäädä odottelemaan, että jos joku huomaisi minun profiilini. Se ei ole paljon mitään (Minun profiili: father of two; husband; two dogs; comics; PS3; one stroke; nonduality (what the he#% is that!!!); smile; light; all there is, is this) Alusta on tosi simple, mutta juuri siksi se antaa tilaa ja mahdollisuuksia tuoda itse itsestään esiin, jos on mitä esiin tuoda ja siis kyse on kuitenkin siitä että se on vain työkalu. Vasara. Sitä tarvitsee tai ei. Sitä voi kuitenkin käyttää yllättävän moneen.

Ihmisiä oppii tuntemaan jo muutaman lauseen pohjalta. Mitä he sanovat ja jättävät sanomatta jne. Facebookissa tunnen enemmistön, mutta Twitterissä on paljon ihmisiä (enemmistö) joita en ole koskaan tavannut IRL. Tunnen kuitenkin toisenlaista yhteyttä näiden ns. tuntemattomien ihmisten kanssa kuin niiden kanssa jotka olen todellisessa elämässä tavannut.

Ja jos saa sanoa sanottavansa vain 140 merkin voimin tämä sitoo sanomisen aika lyhyeen muotoon. Toisin kuin tässä :D Enkä oikein itse jaksa lukea näin pitkiä vuodatuksia jos ne eivät heti tempaa mukaansa.

tiistai 16. elokuuta 2011

Läpihuutaen päin seinää

Vaikka onkin hyvä kartoittaa maastoa, on erittäin vaarallista sekoittaa karttaa ja maastoa toisiinsa.
s. 52

Todella hyvä, että eilen kirjoitin katoavaisesta... Kävin tänään näkökenttätutkimuksissa. Luulin, että kyse on läpihuutojutusta, että saan ajokortin vielä samana päivänä takaisin. Enkä tiennyt et tämä asia vois itseä niin paljon painaa. Paljastuikin, että minulla on "sokea piste" oikealla ylhäällä, jota en siis näe. Kyse siis ei ole siitä että näkökentässä olisi musta piste vaan siitä, että näkökenttä (mulla) päättyy aiemmin kuin pitäisi... siis oikealla ylhäällä. Fuck. Ei ollut kiva uutinen. Poistuin lääkäristä nopsasti ja nieleskellen. Avustava sairaanhoitaja yritti stempata sanoen jotain.

Pelkäämpä, että Luonto ei ainoastaan ole älykkäämpi kuin ajattelemme, vaan älykkäämpi kuin edes osaamme ajatella. Luontohan on myös tuottanut ihmisten aivot, joiden ylpeänä todetaan olevan maailmankaikkeuden älykkäimpiä luomuksia. Ja täydelliseltä idiootiltahan tuollaisen mestariteoksen luominen käy, eikö? s. 36

Tuntui, että moni asia kääntyi yhtäkkiä niskaan. Harrastus meni, puhekyky rapistui, pala kalloa meni, rahat menivät ja nyt oli menossa auto/autoilun mahdollisuus. Kaikki liittyivät jotenkin/jollain tavalla miehisyyteen, siihen että saa tehtyä, aikaiseksi ja tuntui että kaikki on hetkessä pyyhitty ikään kuin pois. Korostan sanaa tuntui. Järkevällä tasolla tiedän, että rahaa voi myös tulla, harrastuksia voi kuitenkin tulla ja autoilukaan ei ole vielä ihan poissuljettua. En ole kuitenkaan mikään sankari tai henkinen nero, joka seisoo kaiken tavallisen tuolla puolen. Sehän olisi tosi kivaa. Näin ei kuitenkaan ole. Olen ihan tavallinen jokapäiväinen ja arkinen. Mokaan ja virheilen. Tosi yllättävää. Suprise.

Ps Odotushuoneessa luin Ken Wilberin kirjaa Rajaton Viisaus jota olen sitten kursivoituna tässä lainannut.

Koska tavoitteemme eivät ole yleviä vaan kuvitteellisia, ongelmamme eivät ole vaikeita vaan järjettömiä, kuten Wittgenstein osoitti. s.45